Miksen reissaisi?

 *Tämä postaus on yksi niistä, jotka olen aikanaan kirjoittanut Rantapallon matkailublogiani perustaessani. Koska ko. blogialusta lopetetaan, siirrän kaikki sinne kirjoittamani postaukset tämän blogin puolelle.*

Tämä pohdiskelunpätkä on hyvä julkaista nyt, tämäniltaista lähtöä ajatellen. Tänään on se hartaasti odotettu päivä, kun lähden kaverini Suvin kanssa noin puoleksi vuodeksi reppureissaamaan. Kierrämme ympäri Aasiaa, Australiaa, sekä Uutta-Seelantia, eikä paluulippua Suomeen vielä ole olemassakaan. Kuitenkin viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus palata kotopuoleen.
Tämä reissu tulee varmasti olemaan täynnä kaikenlaisia kokemuksia sekä tunteita, ja kokonaisuudessaan uskon siitä tulevan aivan huikean.

Pääosin suurin osa ihmisistä on suhtautunut erittäin hyvin reissuuni; osa on puolestani innoissaan, osa tahtoisi tehdä itsekin joskus saman. Suurin osa on kannustanut minua, kehunut, kuinka hienoa on, että nuorena uskaltaa toteuttaa haaveitaan, sanonut minua rohkeaksi ja itsenäiseksi.
Kuitenkin on ollut myös muutamia tapauksia, jotka eivät ole oikein ymmärtäneet koko hommaa. Toiset ovat ihmetelleet, miten aion saada rahani muka riittämään niin pitkän aikaa, toiset taas eivät ole voineet käsittää sitä, miksi kukaan ylipäätään tahtoisi olla ulkomailla niin kauaa.
"Mitä ihmettä sä siellä niin kauan oikein teet?" on kysymys, jonka olen pari kertaa kuullut tähän reissuun liittyen.

Jokaisella lienee aivan omat syynsä, miksi tahtoo pitkälle matkalle lähteä; se voi olla tietenkin työ tai opiskelu, vapaaehtoistyö, tutkimusmatkailu, himo extremelajeihin, uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan, erikoisen luonnon tutkiskelu, tai vaikkapa uusiin ihmisiin tutustuminen. Tai kaikkia näitä. Yhtä kaikki kuitenkin varmasti monella pitkän aikajakson reissaajalla se perimmäinen syy, miksi vain ottaa ja lähtee, vailla huolta huomisesta, on vapaus. Se on itsellänikin kenties se pääsyy, miksi tahdon olla kaukana poissa, ja mielellään mahdollisimman pitkään, mutta myös syy sille, että olen valmis yleisestikin, arjessakin, ottamaan sen viikonlopun äkkilähdönkin vain johonkin. Ollakseni vapaa ja vailla velvollisuuksia - edes muutaman päivän ajan.

Nykyelämä on kovin hektistä, kun maailma muuttuu koko ajan ja asiat pitäisi hoitaa yhä nopeammin ja nopeammin. Meidät saa kiinni kännykällä sekä somessa 24/7, kun vielä pitkälti 90-luvulla, jos halusi pitää yhteyttä ulkomailta Suomeen, tuli kirjoittaa kirje. Tai etsiä lähin puhelin, josta soittaminen Suomeen maksoi maltaita. Sitten piti toivoa, että joku oli kotona ylipäätään vastaamassa puhelimeen.
Nykyaika on aivan erilaista. Toki on erittäin hyvä asia, että kotijoukkoihin saa pidettyä yhteyttä vaikkapa päivittäin, ja vielä hyvin vaivattomasti. Ei tarvitse kuin avata kännykästä yksi sovellus ja se on siinä.
Tällainen muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan hyvä asia - tutkitustikin tämä lisää huomattavasti stressiä, keskittymishäiriöitä, sekä aiheuttaa jopa ahdistuneisuutta ja masennusta ihmisillä. Kokoajan ollaan jatkuvasti tavoitettavissa, ja kuvia sekä hirveää informaatiotulvaa vain syötetään pysäyttämättömänä silmien eteen. Yhtä mittaa puhelimen joku sovellus piippaa ja välkyttää valoja, vieden ihmisten huomion tosielämästä älypuhelimeen.
Itse olen jo tämän estääkseni ottanut kaikkien sovellusteni ilmoitukset pois käytöstä, sillä huomasin niiden todellakin lisäävään puhelimenkäyttöäni, joka jo muutenkin on aivan liiallista. Lisäksi olen huomannut itsessäni tämän klassisen älyluuri-syndrooman: sitä tulee vilkuiltua jatkuvasti lähes kuin automaattisesti, plärättyä somet läpi, vaikka sen tietää itsekin, ettei siellä mitään tärkeää edes ole. Sentään niin pitkällä ei minun ongelmani ole, että kännykkä keskeyttäisi esimerkiksi leffan katselun, kirjan lukemisen, tai keskustelut ihmisten kanssa. Olen kuitenkin nähnyt, että monilla se on jo edennyt tuohon pisteeseen, jolloin se on ihan oikeasti vakava ongelma, ja itse yritän tehdä kaikkeni, jottei tapa minulla menisi yhtä pahaksi.

No, nyt jaarittelin vähän turhan paljon kännykänkäytöstä, mutta sekin seikka kuitenkin liittyy olennaisena osana reissuuni. Tällainen reissu, jossa ollaan pitkät pätkät maapallon toisella puolen, jossakin paikassa, jossa ei välttämättä edes toimi puhelin- tai nettiyhteydet, saa aivan erilaista etäisyyttä kaikkeen kuin mitä kotimaassa saa vapailla ollessa. Varmaksihan en vielä tietenkään tiedä, mitä matkalla tulee tapahtumaan, taikka miten noin pitkään kotoa poissaoloon tulen suhtautumaan, mutta olen hyvin varma siitä, että ennen kaikkea päällimmäisenä tunteenani tulee olemaan vapaus. Vapaus kännykänkäytöstä, töistä, rutiineista, ihmisistä - vapaus kaikesta. Ja juuri sitä lähdenkin hakemaan.

Moni ei kenties tällaista kaipaa lainkaan, mutta itse olen aina ollut hyvin vapaudenkaipuinen ihminen. Ymmärrän kuitenkin sen, että monelle tämä ajatus tuntuu vieraalta, jopa kammottavalta. Puoleen vuoteen ei näe läheisiään, ei kotimaataan. Kaikki ympärillä on vierasta, niin ihmiset, kieli, kulttuuri, kuin maisematkin. Voi tuntua pelottavalta olla pitkän aikaa keskellä outoutta, vailla mitään tuttua.
Ihmisiä on kuitenkin hyvin erilaisia, ja itse lukeudun juuri heihin, jotka vain nauttivat kaikesta uudesta ja oudosta. En kaipaa tuttuja asioita ympärilleni tunteakseni oloni hyväksi - päinvastoin, liiallinen arki ja rutiinit vailla mitään uutta suorastaan tukahduttavat sekä ahdistavat minua. Minulle päivästä ja vuodesta toiseen toistuva samanlainen oravanpyörä on yhtä suuri kammon aihe, kuin jollekin toiselle tällainen reissu.
Sellainen olen ollut aina. En pidä tasaisen harmaasta, turvallisesta arjesta - tahdon elämääni kaikki sateenkaaren hurjat värit, ja vielä enemmänkin. En kaipaa välttämättä mitään suuria sirkushuveja, vaan vain sitä, etteivät päivät seuraisi joka kerta samankaltaisena toisiaan; että jotakin uutta ja hauskaa, jotain hyvin pientäkin, olisi aina läsnä arjessa. Pääasia minulle on, ettei elämä vain jumitu samoille, tylsille raiteille vuodesta toiseen.

En tiedä vielä, luulenko vain olevani kova reissulikka, vai alkaako minua mahdollisesti ylitsepääsemätön koti-ikävä kalvamaan jo kuukauden matkalla olon jälkeen. Olen tätä ennen ollut kuitenkin pisimmillään vain 18 päivää ulkomailla. Mitään lähellekään tämän pituista pätkää en koskaan ole ollut poissa kotoa.
En tiedä vielä, riittävätkö rahani koko suunnitellun reissun ajan. Olen totta kai laskenut päiväbudjetin, eikä tämä tule missään nimessä olemaan mikään luksus-/shoppailu-/ryyppäys-/viihdereissu, jollaisella paljon rahaa kuluukin (ja tämä lienee syy siihen, miksi niin moni ihmettelee, miten rahani voivat muka riittää noin pitkän aikaa; ihmisillä ei ole kokemusta muunlaisista matkoista kuin juuri edellä luetelluista). Mutta fakta on se, että mahdotonta on lasketuista budjeteista huolimatta etukäteen varmaksi tietää, kuinka paljon sitä rahaa loppupeleissä saa kulutettua matkan aikana.
En tiedä vielä, tulemmeko hyvin toimeen Suvin kanssa koko reissun ajan, vai meneekö meillä jossakin kohtaa niin pahasti hermot toisiimme ja sukset ristiin, että jatkamme matkaamme yksinämme. Vaikka meillä onkin samanlaiset näkemykset tästä reissusta, sekä monista muistakin asioista, ja tulemme yleisesti ottaen erinomaisesti toimeen keskenämme, on puoli vuotta samaa naamaa katsellen oikeasti aika pitkä aika.
Tällaiselle matkalle ei kuitenkaan voi lähteä ilman epävarmuustekijöitä. Mikään elämässä ei ole varmaa, paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Jos on haave, se täytyy pyrkiä toteuttamaan - epävarmuus ja riskit kuuluvat elämään. Ne on otettava huomioon, mutta ne eivät saa estää toteuttamasta itseään.

Kiitos, rauhaa ja rakkautta! ♥