Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.

Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin - matkamme päätepysäkille.

Cairns Esplanade Lagoon

Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.

Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller's Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään - asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon - ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises -toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla - vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja katseluun.

Siinä se on - edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

"... jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto."

Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään. 

Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo - en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.

Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en löytänyt, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.

"Tuolla on merikilipkonna!"

Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin - nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: "Tuolla on merikilpikonna!"  Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä - ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vain niin coolit.

Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me - me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja täällä asusti myös Nemo, klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja - ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka ja Suvilla vielä pidempi - oli aika palata kotiin.

Vesiputousten kautta maailman vanhimpaan sademetsään

Trooppista ilmastoa löytyy myös Australiasta, tosin vain aivan maan pohjoisimmasta koillisnurkasta. Me vietimme Magnetic Islandin jälkeen reissumme oman Päivä tropiikissa -päivän, kuljettuamme kansallispuiston, kahden vesiputouksen, banaaniplantaasien ja krokotiilijoen kautta lopulta Daintreen sademetsään, maailman vanhimpaan yhä elossa olevaan sademetsään, mahtavien kasuaarien kotipaikkaan.

Olimme hyvissä ajoin liikkeellä (johtuen osin edellisillan bensaselkkauksestamme) ja aivan sattumalta, etsiessäni Google Mapsista reittiä Millaa Millaa -vesiputoukselle, havaitsin aivan lähellämme olevan jonkin toisen vesiputouksen, Jourama Fallsin. Koska kello oli seitsemän aamulla ja meillä oli hyvin aikaa, päätimmekin kurvaista Jouraman kautta ja tehdä pikku aamulenkin sinne. Putous koostuu useasta pienestä, portaittain laskevasta vesiputouksesta, ja se sijaitsee Jourama National Parkissa. Autolla pitäisi periaatteessa päästä noin kilometrin päähän ja loppumatka taittaa patikoiden, mutta... Tie National Parkin alueelle oli tulvinut, ja jouduimme jättämään automme portin luo, tien sivuun. Muutamia autoja ajoi ohitsemme, yli tulvivan tien, mutta itse emme pakullamme uskaltaneet lähteä kokeilemaan tulvatien ylitystä. Pohja siinä oli niin matala, renkaat ehkä samankokoiset kuin omassa Nissan Micrassani, elleivät pienemmätkin, ja pito jo pelkästään märillä teilläkin aivan olematon. Lisäksi vuokraehdoissa oli erikseen mainittu tulvivat tiet, ja että jos päätimme sellaisen ylittää varoituksista huolimatta, oli kaikki täysin meidän vastuullamme ja maksu perittäisiin meidän kukkaroistamme. Emme ottaneet riskiä, että kämäinen pakumme olisi lähtenyt joen mukana ajelehtimaan.

Tämä joki aivan Jourama National Parkin suulla oli tulvinut keskelle tietä. Olisikohan siellä krokotiileja?

Ylitimme tulvakohdan siis jalan, ja vettä oli kenties parinkymmenen sentin korkeudelta, reilusti yli nilkan, muttei kuitenkaan pohkeeseen saakka. Kunnon korkealla maastoautolla olisi päässyt yli helposti.

Kuljimme siis (auto)tietä pitkin siihen saakka, josta alkoi virallinen kävelyosuus. Matkalla näimme muutaman wallabin, jotka loikkivat tien yli ja jäivät tuijottamaan meitä pusikosta ihanilla nappisilmillään. Kävely muuttui patikoinniksi, kun ylitimme kapeita siltoja, kapusimme kivien yli ja aloimme nousta jyrkkiä rappusia maastoa ylöspäin. Oli yllättävän kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Noustuamme vielä ylemmäs, pois suojaavien puiden ja pensaiden katveesta, pääsi aurinko paahtamaan suoraan niskaamme ja kuumuus suorastaan hyökkäsi kimppuun. 

Auringonvaloa kuitenkin kavahtivat hyttyset, jotka taas koko alkumatkan varjoissa olivat piinanneet meitä hullun lailla (ja samoin koko takaisintulomatkan). Typerinä emme olleet tajunneet laittaa edes hyttyskarkotetta, vaikka meillä sellaista kuitenkin oli, ja molemmat ehdimmekin tällä lyhyellä visiitillämme Jourama Fallsille keräämään kymmeniä paukamia. Mikä kuitenkin itseni yllätti, oli se, etteivät paukamat juurikaan kutisseet tai turvonneet, vaikka koto-Suomessa paukamani turpoavat aina vähintäänkin peukalonpään kokoisiksi, ja kutiavat aivan julmetusti. Lienen lievästi allerginen ainakin suomalaisille hyttysille. Olin varautunut Australiaan lähtiessäni siihen, että kun minua tulee pistämään uusi hyttyslaji, johon kehoni ei ole tottunut, Queenslandissa kun paljon itikoita on, tulevat reaktiot olemaan vielä pahemmat kuin kotipuolessa, mutta asia olikin päinvastoin. Se oli positiivinen yllätys.

Näkymä Jourama Fallsin näköalatasanteelta, josta näki koko portaittain laskevan putouksen, oli upea, ja ehdottomasti kävelyn arvoinen. Kuitenkaan, jos Jourama Falls ei ole lähelläkään matkareittiäsi, ei se niin mahtava paikka ole, että kannattaisi sen väliin jäämistä mitenkään harmitellakaan. Jos Jourama National Parkin ohitse ajaa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä pistäytymässä. Koska nousu oli jo aamutuimaan melko hikinen, suosittelen lämpimästi välttämään keskipäivän auringossa paikalle talsimista - ja varaamaan matkaan hyttyskarkotetta, tai vaihtoehtoisesti pitkähihaisia paitoja ja pitkät housut.

Siinä niitä kasvaa, nimittäin banaaneja.

Palasimme samaa reittiä, kävelypolkuja ja tulvivan tien yli takaisin pakullemme, söimme aamiaista, ja jatkoimme matkaa kohti Millaa Millaa Fallsia. Millaa Millaa on muuten aboriginaalien kieltä, ja tarkoittaa karkeasti suomennettuna Vettä Vettä. Melko kuvaava nimi vesiputoukselle, siis. 

Matkalla tuli vastaan todella hienoja trooppisen Australian maalaismaisemia. Etelämpänä Queenslandissa maisemaa olivat hallinneet sokeriruokopellot, nyt ne vaihtuivat banaaniplantaaseihin. Mielestäni tämänkin vuoksi kannattaa Australiaa, tai miksei mitä tahansa muutakin maata, kiertää autolla - näkee niin paljon niin hienoa ja erilaista maisemaa kuin Suomessa, sekä sitä ns. "todellista" näkymää kohdemaasta; peltoja, kyliä, metsiä, vuoria, kaupunkeja.

"Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta."

Millaa Millaa Falls on suosittu turistikohde - ja sen ikävä kyllä huomasi. Olimme vieläpä ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan paikalla, puolenpäivän aikoihin, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta. Vesiputoukselle oli helppo päästä, ja paikka oli suojaisa ja idyllinen. Huomasi kuitenkin, että se on myös nimenomaan suunnattu turisteille, sillä paikalla oli info- ja opastauluja, sekä jopa vessat ja kunnon parkkipaikka (tosin melko pienikokoinen sellainen, joten jälleen kerran kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä, tai ainakin vältellä pahinta ruuhka-aikaa).

Meidän onneksemme lähes heti veteen päästyämme alkoi sataa, ja käytännössä kaikki turistit vain katosivat kuin taikaiskusta, takaisin autoillensa sadetta pitämään. Meitä pikkuinen trooppinen sade ei haitannut lainkaan, vaan päätimme ottaa ilon irti turistien lähdettyä, ja ottaa sillä välin omat pakolliset turistikuvamme putouksella. Eli ei muuta kuin känny vedenpitävään suojapussiin ja viileää vettä pitkin uiden kohti upeaa luonnon luomaa putousta!

Paikka oli melko pieni, mutta itse putous näyttää kuvissa siltikin vielä hieman pienemmältä, mitä se todellisuudessa oli. Joka tapauksessa, ei se mikään jättimäinenkään ollut, ja aivan suoraan putouksen alle pystyi jopa uimaan, mikä kertoo siitä, ettei alas vyöryvä vesimassa ole kovin suuri. Jalat ylsivät kiviseen ja epätasaiseen pohjaan alkuvaiheessa, mutta hyvin pian luonnonallas muuttui sen verran syväksi, että tuli uida. Me uimme aivan putoukselle asti, istuskelimme hetken liukkailla, mustilla kivillä sen takana, ja käväisimme molemmat myös suoraan putouksen alla. Kokemus oli aivan huikea ainakin minusta, joka en ennen ole tällaista kokenut! En voinut olla hymyilemättä ja ihastelematta tätä kymmeniä tuhansia vuosia, ellei jopa kauemmin, virrannutta luonnon upeaa luomusta. Vesi oli mukavan viileää ja virkistävää. Mutta tosiaan, tämä on vain uimataitoisille - putouksen luo ei pääse kuin uimalla, samoin pois sieltä. Hyppiä ja loikkia veteen ei missään nimessä kannata, sillä pohja on ympäriinsä kivikkoista ja täynnä puunoksia, ja vesi on sameaa ja läpinäkymätöntä.

Sateen loputtua myös turistit palasivat jälleen paikalle sankoin joukoin, mutta me olimme jo valmiit. Kuivattelimme hetken rantatörmällä ja katselimme pikkuriikkistä jokea, joka altaalta vei poispäin, minne putouksen vedet laskevat. Luin jostakin, että joessa voisi oikein hyvällä tuurilla bongata vesinokkaeläimiä, mutta tuon ihmispaljouden läsnäollessa ja tasaisessa puheensorinassa en oikein uskonut sen olevan mahdollista. Jotkut muut olivat ilmeisesti lukeneet saman, sillä pari ihmistä päivysti joella kännykät kädessä, selkeästi valmiina kuvaamaan jotakin. Mitään kuvaamisen arvoista ei kuitenkaan joessa näkynyt sinä aikana, mitä me olimme vielä paikalla.

"... useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme."

Huikean uintireissumme jälkeen suuntasimme jälleen pohjoisemmaksi, mutta olimme kuitenkin jo hyvin lähellä lopullista päämääräämme, Cairnsia. Nyt oli puhe enää kymmenistä kilometreistä, kun lähtiessämme liikkeelle Brisbanesta kaksi viikkoa aiemmin, oli ollut kyse tuhansista. Ajoimme kuitenkin Cairnsin ohi, vielä pohjoisemmas, sillä seuraavana kohteenamme oli Daintreen sademetsä. Yövyimme Rifle Creekin rest arealla, jossa useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme. Paikalla oli myös jonkin verran muita leiriytyjiä. Kyseiseltä rest arealta löytyivät vessat ja suihkut. 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Daintreetä. Paikalle pääsee ainoastaan ylittämällä lautalla Daintree Riverin, jossa elää mm. suistokrokotiileja paljon. Otimme siis lautan yli joen, ja heti joen ylitettyämme molempien puhelinyhteydet lakkasivat toimimasta. Olimme tulleet viidakkoalueelle, jossa asusteli vain kourallinen ihmisiä vakituisesti. Tie Cape Tribulationiin, josta pääsee talsimaan sademetsään, oli kuitenkin käytännössä vain suoraa tietä, joten pärjäsimme onneksi ilman navigaatiosysteemiäkin. Tiet olivat paikoin melko huonokuntoisia, kuoppaisia, jyrkkiä ja märkiä. Paikalliset kaahasivat maastureillaan meitä vastaan kapeilla teillä hurjaa vauhtia, mutta itse uskalsimme pakumme kanssa körötellä juuri ja juuri neljääkymppiä. Aiemmin, matkalla Rifle Creekille, oli pakumme meinannut pari kertaa lähteä luisuunkin ihan vain siksi, että ajoimme märkää ja kaartuvaa alamäkeä. Pito renkaissa oli siis todella, todella huono, ja koska meillä ei ollut edes kenttää puhelimissamme, emme viitsineet ottaa riskiä saattaa itseämme minkään asteiseen hätätilanteeseen.

Trooppisessa Queenslandissa kannattaa siis varautua siihen, että tiet voivat olla märkänä liukkaita ja jopa mutaisia. Mäet voivat olla todella jyrkkiä, ja vaatii keskittymistä ja tarkkaa kaasujalkaa, jotta niitä pääsee turvallisesti etenemään, ainakin, jos on alla samanlainen rämä huonoine renkaineen kuin meillä.

Tien varrella oli lukuisia varoituskylttejä kasuaareista, noista sinipäisistä ja erittäin uhanalaisista strutsin sukulaislinnuista. Olimme nähneet kasuaarin aiemmin Rockhamptonin eläintarhassa, mutta täällä niiden luontaisessa elinympäristössä emme niitä bonganneet. Toisaalta ihan hyvä niin - olisi ollut todella ikävää ajaa kolari muutenkin uhanalaisen lintulajin edustajan kanssa, niin auton ja meidän, kuin linnun ja lajin tulevaisuudenkin kannalta. Sen vuoksi varoituskylttejä niin paljon olikin; kasuaareja yritetään kaikin keinoin suojella, kun se on vielä mahdollista. Vielä ikävämpää olisi kuitenkin voinut olla mahdollisesti kohdata kasuaari Daintreen sademetsässä kävellessä. Kävelyreitin alkupäässä olikin taulu, jossa ohjeistettiin, kuinka tulisi toimia villin kasuaarin kohdatessa, vaikka se äärimmäisen harvinaista onkin. Niiden kun tiedetään oikeasti tappaneen ihmisiä puolustautuessaan aggressiivisesti, joten kyseessä ei ole todellakaan mikään leikin asia.

Kasuaareja ei kuitenkaan näkynyt, eikä liioin sammakoita tai muitakaan tropiikin elikoita. Mielenkiintoisia kasveja näkyi kyllä sitäkin enemmän, mutta niihinkään ei parane täällä koskea; Daintreessä elelee mm. itsemurhakasvinakin tunnettu gympie gympie, puska, joka ei näytä oikein miltään, mutta aiheuttaa erittäin voimakasta kipua ja ihottumaa, jotka voivat kestää jopa vuosia altistuksen jälkeen. Sen kerrotaan aiheuttavan maailman voimakkainta kasvista peräisin olevaa kipua.

"Nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa."

Tällä kertaa olimme ottaneet opiksemme, niin Magnetic Islandin Forts Walkin kuin Jourama Fallsille patikoinninkin johdosta, ja varautuneet kunnon vaattein ja kengin kävelyyn, kun opastetaulussa kerrottiin tämän 1,5 kilometrin mittaisen viidakkovaelluksen aika-arvioksi pari tuntia. Ja nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa. Koko matka rannalle saakka kulki ihan varta vasten tehtyä polkua, tai lähestulkoon tietä, pitkin, jolla pystyy etenemään jopa pyörätuolilla. Noh, olipahan ainakin helppo patikointi! Reitin varrella oli toki infotauluja kasveista, viidakon eläimistä ja ekosysteemistä, mutta vaikka ne pysähdyimmekin lukemaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa, ei matkaan mennyt siltikään kuin puolisen tuntia. Todellista viidakkoseikkailua tämä ei siis todellakaan ollut, mutta sellaista emme tällä kertaa hakeneetkaan, vaan ainoastaan halusimme edes pintapuolisesti nähdä ja kokea maailman vanhimman sademetsän. Heti alkuun meidät yllätti sadekuuro, joka kesti ehkä kaksi minuuttia ja lakkasi kuin seinään, lähes samanlainen kuin Millaa Millaassa - nyt oltiin todellakin tropiikissa. Yksi turistipariskunta, joka oli vain hetkeä ennen meitä mennyt metsään, tuli meitä vastaan juoksujalkaa huppareidensa alle piiloutuneina sateen alkaessa. He ilmeisesti lähtivät karkuun sadetta, sademetsässä...
Reitin varrella Daintreessä oli useita jokia, rämeitä, kosteikkoja ja mangrove-metsää, ja sen päättyessä merenrannalle myös rantaa halkoi tulvinut joki; sen yli olisi voinut päästä jonakin muuna vuodenaikana, mutta ei nyt. Nämä joet ja vesistöt ovat jälleen ehdottomasti nou-nou -kategoriassa uimisen, polskimisen tai muutenvain-vedellä läträämisen suhteen, sillä jälleen paikalla asustaa suistokrokotiileja. Vaikka kuinka tarkkaavainen omasta mielestään olisi, on krokotiili niin epäinhimillinen otus, että sen voi oikeasti sekoittaa puunrunkoon, se kun osaa pönöttää täysin paikallaan vaikka monta tuntia, hievahtamatta milliäkään. Tarkinkaan ihmissilmä ei kuollutta puunrunkoa osaa krokotiiliksi tunnistaa, jos aivot ovat sen jo puunrungoksi rekisteröineet.

Cape Tribulation oli yllätykseksemme kovin pieni paikka, eikä sitä oikeastaan voi kutsua edes kyläksi, ehkä ennemmin taajamaksi, josta löytyy jokunen kauppa. Kävimme pyörähtämässä siis pakollisessa turistikrääsäkaupassa ja sen jälkeen lähdimme hyvin pian takaisin Daintreestä. Liukastelimme kapeilla teillä, ylitimme autolautalla joen, liukastelimme teillä vähän lisää, ja ajoimme Mossmanin kylään. Lähellä oli rest area, jossa yövyimme pari seuraavaa yötä.

Oli mielenkiintoista nähdä hieman trooppista Queenslandia - ilmasto ja maisemat olivat jo melko erilaiset kuin Brisbanen tietämillä. Uiminen Millaa Millaa Fallsilla oli ehdottomasti reissun kohokohtia, turistien suuresta lukumäärästä huolimatta. Nähtävästi kuitenkin sade on asia, joka useita turisteja kauhistuttaa tai muuten vain ajaa paikoilta pois - tämä tuli nähtyä niin Millaa Millaassa kuin Daintreessäkin, sekä joissakin muissa satunnaisissa paikoissa. Meitä suomalaisiahan moinen ei haittaa - trooppinen sade on ihanan lämmin ja vain viilentää mukavasti kuumassa ilmastossa, verrattuna vaikkapa klassiseen Suomen juhannussäähän. Lisäksi sade pitää esimerkiksi hyttyset poissa, ja kuurot kestävät yleensä vain muutamia minuutteja (jonka aikana tosin vettä tulee ihan helkutisti). Kannattaa varautua siis siihen, mihin ilmeisesti monet eivät ole varautuneet, että sademetsässä ja tropiikissa todellakin sataa, kaikkina vuodenaikoina. Mielestäni termi sademetsä kertoo jo melko hyvin asiasta. Minusta sade on kuitenkin enemmän kuin tervetullut hyttys -ja turistikarkote.

Auringonpaistetta, sateenkaaria ja Tinapurkkilahden delfiinit

Brisbanen jälkeen seuraava pysähdyspaikkamme Australian Queenslandin roadtripillämme oli Sunshine Beach - olimme kuulleet, että siellä on kaunis ranta, kuten nimestäkin ehkä voisi päätellä, mutta pääasiallinen syy stoppiimme siellä oli ravintola Sum Yung Guys, Australian Masterchefin 8. kauden toiseksi tulleen Matt Sinclairin perustama aasialainen ravintola. Molemmat kokkeina olemme seuranneet Australian Masterchefiä - minä hieman vähemmän, Suvi enemmän - joten meitä ilman muuta kiinnosti katsastaa kyseinen ravintola, kun se sopivasti matkamme varrellekin sattui. Myös itse ruoasta olimme kuulleet kehuja. Elikkä ei muuta kuin uikkarit niskaan, pikku pulahdukselle Tyyneen valtamereen, ja illalliselle Sum Yung Guysiin! Meillä tosin kävi pieni kämmi, kun olimme menossa ravintolaan; emme tajunneet, että ravintola oli rakennuksen yläkerrassa, vaan menimme alaovesta sisään, ja rupesimme ihmettelemään, kun paikka muistutti enemmän pubia kuin ravintolaa. Ruokalistakaan ei ollut kovin aasialainen, valikoimissa oli lähinnä burgereita ja sandwicheja. Menimme ulos, otimme silmät käteemme, ja hoksasimme, että meidän etsimämme ravintolan sisäänkäynti olikin portaiden yläpäässä, oho.

Harha-askeleistamme huolimatta olimme heti ravintolan auettua ensimmäisinä paikalla, sillä meillä oli kauhea nälkä. Suvi heitti vitsillä, että kohta varmaan Matt itse kävelee tuohon keittiön luukulle. Ja paria sekuntia myöhemmin niin tapahtuikin! Nauroimme molemmat tuurillemme, että hän oli juuri tänään töissä, ja juuri tähän aikaan, ja Suvi mietti, kehtaako pyytää yhteiskuvaa hänen kanssaan. Minä totesin, että jos pyydetään, niin tehdään se nyt, ennen kuin serviisi lähtee kunnolla käyntiin, koska sen jälkeen hänellä tuskin on enää aikaa. Niinpä käväisimme luukulla vaihtamassa pari sanaa Mattin kanssa, ja hän oli vain iloinen ja huvittunut, että tunnistimme hänet, ja suostui oikein mielellään kuvaan kanssamme. Tarjoilija otti meistä kuvan, ja me palasimme myhäilleen pöytäämme odottamaan ruokiamme, jotka olivat muuten todella herkullisia! Alkuruoaksi jaoimme seesaminsiemenillä kuorrutettuja rapu-kakkusia chilimajoneesilla, pääruoaksi otin ankkaa ja Suvi bataattia ja kasviksia. Maistelimme toistemme annoksia, ja kaikki olivat aivan ihania. Edelleen vesi herahtaa kielelleni.

Matt Sinclair, omistaja itse, juuri ennen kiireisen serviisin alkua. Ja me, hieman päivästä rähjääntyneinä.

"Kyseinen puu oli kuitenkin jonkin sortin papupuu, joka pitkin yötä heitteli painavia papujaan kuin kiviä meidän päällemme."

Maistuvan illallisen jälkeen suuntasimme etsimään yöpaikkaa Noosasta, josta meidän oli määrä startata seuraava päivämme. Noosassakin kuitenkin kohtasimme pieniä vaikeuksia (omatoimisen matkailun miinuspuolia) - emme meinanneet millään löytää rest areaamme, vaan ainoastaan jonkin maksullisen camping-alueen. Jonkin aikaa ympäriinsä pyörittyämme ja Google mapsia selattuamme tajusimme kuitenkin, että kyseinen camping-alue on juurikin meidän rest areamme. Sijainti oli täsmälleen sama. Missään ei vain ollut ollut infoa siitä, että yöpyminen siellä olisi maksullista, sillä rest areoiksi listattavat paikat, jotka olimme etukäteen ylös katsoneet, olivat kaikki ilmaisiksi merkittyjä. Koska lähimailla ei kuitenkaan ollut muitakaan yöpymispaikkoja, ajoimme camping-alueelle ja yövyimme siellä. Hinta oli 12 dollaria per naama, alueella oli hyvin tilaa, oli keittiö, grillauspaikka, sekä kunnon suihkut ja vessat, joten maksu, johon emme olleet varautuneet, ei lopulta kovin paljoa harmittanutkaan (vaikka budjettimatkaajina toki olisimme mielellämme senkin rahan käyttäneet johonkin muuhun). 

Parkkeerasimme yöksi mukavan oloisen ruotsalaispariskunnan pakun viereen, puun katveeseen. Kyseinen puu oli kuitenkin jonkin sortin papupuu, joka pitkin yötä heitteli painavia papujaan kuin kiviä meidän päällemme, kuten jo tässä postauksessa mainitsin. Vältyimme kuitenkin onneksi saamasta papuja päähämme. Mitä tässä äkkiseltäni googlailin, niin kyseisen puun nimi on ilmeisesti todellakin Puupapu, Castanospermum, tunnetaan myös nimillä Moreton Bay Chestnut ja Blackbean. Kyseinen puu on ainoa lajiaan.

Tässä tuo pahamaineinen puupapu.

Aamulla lähdimme Noosa National Parkiin, jossa teimme mukavan muutaman kilometrin kävelylenkin. Puisto on todella hyvä kävelypaikka, sillä heti alkuun selkeissä opasteissa neuvotaan eri kävelyreittejä, sekä niiden pituudet ja vaikeusasteet. Huonokuntoisempi tai vaikka vähän vanhempi ihminen näkee heti, mihin suuntaan kannattaa mennä, ettei kulje turhaan väärään suuntaan, kun upeille maisemille vievä reitti onkin 14:n kilometrin mittainen. Itse kuljimme kenties suosituimman reitin, joka vie delfiinienkatselupaikalle, ja sieltä takaisin. Delfiinejä ei näkynyt, eikä myöskään villejä koaloja, joita Noosa National Parkissa silloin tällöin saattaa kertoman mukaan myös näkyä, mutta myöhemmin näimme kuitenkin onneksi molempia. 

Hienot maisemat kulkivat kävelyreitin kanssa alusta loppuun. Vaikka alkuun oli melko pilvistä ja kävelimme koko ajan puiden katveessa, päästyämme reitin loppuun ja takaisin aloituspisteeseemme, olin ruskettunut niin, että olin saanut jo näkyvät rajat! Tosin, minuun on aina tarttunutkin väri helposti, ja lisäksi olin tullut juuri päättyneestä Suomen talvesta Australiaan, joten ei ihme, että iho reagoi auringonvaloon heti.

Päätimme lenkkimme Little Cove Beachin rannalle vilvoittelemaan meressä.

Rauhaa ja hiljaisia luontokokemuksia kaipaaville ei Noosa National Park kuitenkaan sovi. Paikalla oli melkoisen paljon muitakin turisteja, eniten ehkä lomailevia paikallisia. Kapeilla kävelypoluilla sai jatkuvasti väistellä vastaantulijoita ja ohi juoksevia, kiireisiä tai muuten aktiivilomaa viettäviä turisteja. Kansallispuisto oli kaikin puolin ihan kiva, enkä kadu, että menimme sinne, mutta sanotaanko näin, että kyllä Australiasta huomattavasti hienompiakin paikkoja löytyy, ilman vastaavanlaisia ihmislaumoja...

Seuraavaksi suuntasimme noin 130 kilometrin päähän pohjoiseen, Rainbow Beachille. Sielläkin kävimme meressä, ja ihan vahingossa kameraani ikuistui meren kuohuja kuvatessani myös sateenkaari; mistähän lienee Rainbow Beach saanut nimensä. Uituamme ja syötyämme menimme paikallisen Luken luo, johon Suvi oli tutustunut jo aiemmin Australiassa ollessaan. Istuimme iltaa Luken ja hänen kavereidensa kanssa, pelasimme biljardia, joimme viiniä ja juttelimme maidemme välisistä eroista, ja kaikesta muustakin. Näytin heille kuvia Suomen talvesta, ja he olivat aivan haltioissaan, eiväthän he koskaan eläissään olleet nähneet lunta. Kuuntelimme Youtubesta ensin Australialaisia artisteja, sitten Eppu Normaalia ja Bomfunk MC'siä. Tunnelma oli mukavan rento ja leppoisa.

Vietimme yön Lukella, ja seuraava päivä käynnistyi melko hitaanpuoleisesti ja tahmeasti kostean iltamme ansiosta, joten syötyämme aamiaista, jota Luke ja hänen ihana äitinsä (jonka kanssa minulla oli muuten aamulla todella mukavat ja syvälliset keskustelut, kun Suvi vielä nukkui) meille kiltteinä valmistivat, ehdimme pulahtaa vielä kerran meressä, jonka jälkeen olikin jo aika jatkaa matkaa. Lämpimästi hyvästelimme isäntämme ja emäntämme.

Näetkö Rainbow Beachin sateenkaaren?

Seuraava yö tuli vietettyä taas sitten täysin vahingossa löytämällämme ilmaisella rest arealla; huudahdin vain Suville ajaessamme, että hei, käänny tuonne!  Kyseistä rest areaa emme olleet etukäteen mistään löytäneet, mutta paikalla oli ilmaista yöpymismahdollisuutta kuvaava rest arean merkki, joten paikalle sai siis vapaasti jäädä. Alkuperäinen paikka, johon aioimme yöksi mennä, olisi ollut himpun verran matkaa väärään suuntaan, joten tämä oli iloinen yllätys meille.

"Kyseinen yksilö, joka paikalle saapui, on käynyt paikalla syömässä jo 27 vuotta."

Seuraavana aamuna oli vuorossa aikainen herätys ja suunta Tin Can Baylle. Joka aamu noin seitsemän, kahdeksan aikoihin saapuu Tin Can Bayhin useita täysin luonnonvaraisia delfiinejä avomereltä. Vapaaehtoisjärjestö, joka hoitaa delfiiniensuojeluprojektia, antaa paikalle tulevien ihmisten 10 dollarin maksusta ruokkia delfiinejä, ja raha käytetään mertensuojelutyöhön. Näin delfiinit ovat oppineet tulemaan paikalle, jossa ne joka aamu saavat ruokaa samaan aikaan. Tietenkään mitään satavarmaa takuuta siitä, että delfiinejä tulee, ei ole - nehän ovat villieläimiä, jotka asustavat kaukana merellä. Projekti Tin Can Bayssa on kuitenkin jatkunut jo vuosikymmenien ajan, delfiinit ovat siirtäneet tiedon sukupolvelta toiselle, joten mitä todennäköisimmin joku niistä tulee aina paikalle; niin tuli nytkin, tosin vain yksi, kun kuuleman mukaan niitä yleensä on paikalla viidestä kymmeneen. Kyseinen yksilö, joka paikalle saapui, on käynyt paikalla syömässä jo 27 vuotta.

Samalla, kun ihmiset odottivat omaa vuoroaan päästä ruokkimaan eläintä, kertoivat homman järjestäjät infoa delfiineistä ja merien suojelun tärkeydestä, ja röyhkeät, ihmisten ympärillä pyörivät meriharakat yrittivät viedä turisteilta delfiineille tarkoitettuja kaloja jopa käsistä.

Itsekin kävin tietysti myös syöttämässä kalan hurmaavalle pullonokalle, joka nappasi sen nopeasti kädestäni. Todella huikea kokemus! Kuvaa tästä ei tosin ole.

Mies kalastaa Tin Can Bayssa. Hetki kuvan ottamisen jälkeen hän alkoi rupatella kanssani.

Tin Can Bayn jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa kohdettamme - Agnes Wateria, jossa tarkoituksemme oli kokeilla surffaamista. Pysähdyimme matkan varrella Bundabergissa, jossa pidimme lounastauon ja kävimme kaupassa. 

Bundabergissa näin reissun ensimmäiset pelikaanit, siis vau!  Hauskannäköiset jättinokat hengailivat kaikessa rauhassa kolmen porukassa joen rannalla. Olin taas aivan haltioissani Australian suuresti Suomesta poikkeavasta luonnosta. Saatoin rastittaa yhden kohteen kuvitteelliselta listaltani Australian eläimistä, jotka halusin reissun aikana nähdä (koala, kenguru, iso hedelmälepakko eli lentävä koira, "naurava lintu" kookaburra, pelikaani, krokotiili, vesinokkaeläin, delfiini, merikilpikonna, klovnikala, kasuaari). Reissun lopulla olin nähnyt kaikki eläimet listaltani, tosin niistä krokotiilin, kasuaarin ja vesinokkaeläimen vain eläintarhassa. Kaikkia muita näin kuitenkin luonnonvaraisena, mikä oli minusta todella upeaa! 

Mainitsemisen arvoista mielestäni myös on, kuinka erilaisia ihan tyypilliset kaupunkilinnutkin ovat Ausseissa; kultatöyhtökakaduja, iibis-lintuja ja huikean värisiä loriineja, unohtamatta tietenkään kenties kaikkein mielenkiintoisinta lintua, kookaburraa, jonka ainutlaatuinen, jonkin apinan ääntelyn mieleen tuova hulvaton huuto yön pimeydessä kuulostaa jopa hieman pelottavalta, etenkin, kun kuoroon yhdistyy useampi lintu. Yhtäkään varpusta, tiaista, varista, tai muita Suomelle tyypillisiä lintuja ei näkynyt missään, vaan jokainen Australiassa täysin tavanomainenkin lintu muistutti joko ulkonäkönsä tai pitämänsä äänen perusteella enemmän jotakin Pokémonia, kuin joka päivä nähtävää eläintä, joka vastaa paikallisille samaa kuin meille naakka. Sama juttu oli kasvien suhteen - yksikään puu tai puska ei näyttänyt millään tavalla tutulta. Mielestäni tämä oli yksi hienoimpia ja eniten minua kiehtovia asioita Australiassa; olet kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa, joka on ollut muista mantereista erillään jopa miljoonia vuosia, joten kaikki, mikä on luonnossa tavallista siellä, on suomalaiselle todella erikoista.

Suvi suloinen

Kuinka lämmin onkaan tämä kesä ollut! No okei, onhan niitä koleitakin päiviä toki mahtunut sekaan, eikä tämä heinäkuu ole alkanut lainkaan lupaavasti, kun vasta tänään on ollut ensimmäinen oikeasti lämmin päivä. Kesäkuu oli kuitenkin mielestäni paras ties kuinka moniin vuosiin, ja ehdin kerätä itselleni kunnon rusketuksen jo hyvissä ajoin ennen juhannusta!

Kuvailtua on tullut niin omaa koiraa, hoitokoiria, kuin luontoakin. Päätin jälleen pitkästä aikaa kokeilla loittorengastani, joka oli vallan unohtunut jonnekin kaapin pimentoihin. Ja ai että, miten kivaa sen kanssa olikaan! Niin siistiä, kun saa kuvattua aivan läheltä pienenpieniä hyönteisiä, ja saa niiden yksityiskohdat kunnolla ikuistettua. Haaveissa on joskus hommata se ihan oikea macro-objektiivi, jolla saisi kunnon kuvan vaikka kärpäsen silmästä.

Hyvää heinäkuun alkua kaikille!

Jos metsään haluat mennä nyt

Useita päiviä jatkunut huono sää kaikkosi vihdoin viime sunnuntaina (tosin nyt se on jo palannut takaisin). Lähdin auringonpaisteesta innostuneena Tuitun kanssa kunnon metsälenkille ja nappasin kamerani, sekä kaikki objektiivini mukaan.
Olen aivan rakastunut 35mm + loittorengas -yhdistelmään, sillä saa todella hyviä makrokuvia! Innostuinkin metsässä kuvailemaan hyönteisiä puuhissaan. Olen niin tottunut kuvailemaan isompia ja kauempana olevia kohteita, että lähietäisyydeltä kuvailu, käsin tarkentaminen ja pikku ötököiden seurailu avasi minulle lähestulkoon aivan uuden maailman. Kenties joskus, kun voitan lotossa, ostan ihan oikean makrolinssin.
Muutoin käytin lenkillämme pitkälti 85mm:ää, ja kaikki postauksen kuvat Tuitusta on otettu sillä. Zoomiakin kaivelin esille tarkoituksenani ikuistaa lintuja, mutta se jäi hyvin vähäiselle käytölle. Lintujen etsiminen ja kuvaaminen on melko haastavaa puuhaa, eivätkä kimpussani pyörineet noin miljoona hyttystä erityisemmin helpottaneet asiaa. Keräsin jalkoihini n. 25 hyttysenpaukamaa. Ah, metsälenkit ♥