Saapuminen kaukaisuuteen

Lähtö Balilta, 8 h välilasku Sydneyssä (jossa muuten nukuimme oikein lokoisasti tavaroinemme keskellä lentokentän vilkkainta aukeaa :D), ja sitten saavuimme Aucklandiin, Uuden-Seelannin pohjoissaarelle. Näin kaukana kotoa en koskaan aiemmin ollut vielä käynyt, enkä välttämättä ihan heti tule käymäänkään. Vaikkakin haaveilen kyllä matkasta Tongalle ja muille Tyynenmeren pikkusaarille... Kenties joskus sitten hamassa tulevaisuudessa! 

Auckland oli ihan nasta paikka - palveluita, kauppoja ja ruokapaikkoja oli hyvin tarjolla. Oli rauhaisia puistoalueita, joissa kaverukset soittelivat pienelle yleisölle ja ohikulkijoille livemusiikkia, olipa yksi viulistikin, ja oman elämänsä taiteilijat maalailivat maisemia ympärillään. Oli vilkkaampia ostoskatuja, sekä nätti satama-alue.
Kyseessä ei ole mikään tukahduttavalla tempolla sykkivä metropoli, vaikka Auckland onkin maan suurin kaupunki. Toisaalta Uusi-Seelantihan on sekä väkiluvultaan että pinta-alaltaan aika liki Suomen kokoluokkaa, joten ei ihmekään. Vähän niin kuin Helsingissä olisi ollut.

Joulu alkoi olla jo lähellä - sitä ei aina meinannut muistaa, kun katseli ihmisten yllä olevia kesähepeneitä.

Olimme etukäteen päättäneet kiertää maata samalla tavoin, kuin Australiaa aikanaan, eli vuokraamalla camper vanin ja liikkumalla ja majoittumalla sen kanssa. Aucklandista lähtiessämme kävimme vuokraamassa pikkuisen yksiömme ja lähdimme matkaan!

Camper vanilla matkustaminen on kyllä omanlaistaan hauskaa. Se tuo valtavasti vapautta, kun pääsee itse liikkumaan mihin tahansa haluaa, ja milloin tahansa haluaa. Ei tarvitse miettiä, missä sitä tänään yöpyisi, kun sänky ja matkatavarat kulkevat kokoajan mukana. Yöpymispaikkoja eli rest areoitakin löytyy pilvin pimein, eikä sellaisen löytäminen yleensä tuottanut haasteita. 

Pientä vaivaa aiheutti suihkujen ja vessojen löytyminen, mutta niitäkin oli kyllä pääsääntöisesti hyvin saatavilla. Toisinaan suihkuista tuli vain kylmää vettä, mutta mitäpä tuosta - tähän olimme jo Australiassa tottuneet. Ja olihan Uudessa-Seelanissa kesä, kun siellä majoituimme.
Toinen pieni päänvaiva oli ruokien säilytys. Pienen budjetin reppureissaajina me tietysti valitsimme halvimman mahdollisen vaihtoehdon, ja eihän siellä mitään jääkaappia ollut. Kylmälaukku löytyi, mutta emmehän me sitä kylmänä saaneet pidettyä, kun emme voineet pakastaa kylmäkallejamme missään :D noh, onneksi meitä oli kaksi ravintola-alan ammattilaista matkassa! Kyllähän me osaamme loihtia vaikka ja mitä herkkuja jo pelkästään säilykkeistä ja kuivatuotteistakin.

Ensimmäisenä suuntasimme Aucklandin lähistöllä sijaitsevalle alpakkafarmille rapsuttelemaan ja ruokkimaan ihania, pehmoisia alpakoita. Suvi suurena alpakkafanina oli ihan haltioissaan.

Alpakkafarmin jälkeen ajelimme ja ihailimme maisemia. Tässä kohtaa meille tulikin heti hiukan haasteita, kun yritimme löytää ensimmäistä rest areaamme. Karttaan merkitty paikka ei todellakaan ollut siellä missä piti, vaan jonkun aidatulla pihalla. Pitkään pohdimme, kehtaammeko mennä kysymään asiasta jotain, mutta koska kyseessä niin selkeästi oli jonkun oma koti ja piha-alue, jossa vieläpä koirakin haukkui, päätimme vain jatkaa seuraavaan. 

Uuden-Seelannin tiet olivat ihanan hiljaisia ja hyväkuntoisia. Siellä ajeli mielellään. Toki maa on melko kukkulainen, joten jyrkkiä mutkia, ylä- ja alamäkiä, sekä kokonaisen kukkulan tai vuoren ympäri kiertäviä pitkiä reittejä on paljon. Eipä näillä ajelukaan kyllä sen kummempia haasteita tuottanut. Kivivyöryvaroituksia oli monien kallioiden lähistöllä, ja kerran näimmekin tielle vyöryneitä suuria murikoita, jolloin jouduimme valitsemaan toisen reitin. Muutoin näistäkään ei mitään haittaa ollut, ja tämäkin tapaus itse asiassa tuli vastaan hyvin syrjäisellä pikkutiellä, jossa muutenkin oli koko tie huonommassa kunnossa. Vähänkään enempi käytettyjä väyliä pidetään siis hyvässä kunnossa. 
Ajaminen on muutoinkin turvallista, koska liikennekulttuuri on hyvin Pohjois-Eurooppalaista, eli siis fiksua ja liikennesääntöjä kunnioittavaa. Mitään hirvikolareitakaan ei tarvitse pelätä, maasta kun ei juurikaan maanisäkkäitä löydy. Ihmisten tuomina sinne on saapunut mm. opossumeja ja wallabeja haitallisina vieraslajeina, jotka ovat niitä maaeläimistä suurikokoisimpia.

Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.

Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin - matkamme päätepysäkille.

Cairns Esplanade Lagoon

Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.

Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller's Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään - asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon - ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises -toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla - vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja katseluun.

Siinä se on - edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

"... jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto."

Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään. 

Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo - en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.

Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en löytänyt, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.

"Tuolla on merikilipkonna!"

Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin - nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: "Tuolla on merikilpikonna!"  Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä - ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vain niin coolit.

Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me - me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja täällä asusti myös Nemo, klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja - ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka ja Suvilla vielä pidempi - oli aika palata kotiin.

Vesiputousten kautta maailman vanhimpaan sademetsään

Trooppista ilmastoa löytyy myös Australiasta, tosin vain aivan maan pohjoisimmasta koillisnurkasta. Me vietimme Magnetic Islandin jälkeen reissumme oman Päivä tropiikissa -päivän, kuljettuamme kansallispuiston, kahden vesiputouksen, banaaniplantaasien ja krokotiilijoen kautta lopulta Daintreen sademetsään, maailman vanhimpaan yhä elossa olevaan sademetsään, mahtavien kasuaarien kotipaikkaan.

Olimme hyvissä ajoin liikkeellä (johtuen osin edellisillan bensaselkkauksestamme) ja aivan sattumalta, etsiessäni Google Mapsista reittiä Millaa Millaa -vesiputoukselle, havaitsin aivan lähellämme olevan jonkin toisen vesiputouksen, Jourama Fallsin. Koska kello oli seitsemän aamulla ja meillä oli hyvin aikaa, päätimmekin kurvaista Jouraman kautta ja tehdä pikku aamulenkin sinne. Putous koostuu useasta pienestä, portaittain laskevasta vesiputouksesta, ja se sijaitsee Jourama National Parkissa. Autolla pitäisi periaatteessa päästä noin kilometrin päähän ja loppumatka taittaa patikoiden, mutta... Tie National Parkin alueelle oli tulvinut, ja jouduimme jättämään automme portin luo, tien sivuun. Muutamia autoja ajoi ohitsemme, yli tulvivan tien, mutta itse emme pakullamme uskaltaneet lähteä kokeilemaan tulvatien ylitystä. Pohja siinä oli niin matala, renkaat ehkä samankokoiset kuin omassa Nissan Micrassani, elleivät pienemmätkin, ja pito jo pelkästään märillä teilläkin aivan olematon. Lisäksi vuokraehdoissa oli erikseen mainittu tulvivat tiet, ja että jos päätimme sellaisen ylittää varoituksista huolimatta, oli kaikki täysin meidän vastuullamme ja maksu perittäisiin meidän kukkaroistamme. Emme ottaneet riskiä, että kämäinen pakumme olisi lähtenyt joen mukana ajelehtimaan.

Tämä joki aivan Jourama National Parkin suulla oli tulvinut keskelle tietä. Olisikohan siellä krokotiileja?

Ylitimme tulvakohdan siis jalan, ja vettä oli kenties parinkymmenen sentin korkeudelta, reilusti yli nilkan, muttei kuitenkaan pohkeeseen saakka. Kunnon korkealla maastoautolla olisi päässyt yli helposti.

Kuljimme siis (auto)tietä pitkin siihen saakka, josta alkoi virallinen kävelyosuus. Matkalla näimme muutaman wallabin, jotka loikkivat tien yli ja jäivät tuijottamaan meitä pusikosta ihanilla nappisilmillään. Kävely muuttui patikoinniksi, kun ylitimme kapeita siltoja, kapusimme kivien yli ja aloimme nousta jyrkkiä rappusia maastoa ylöspäin. Oli yllättävän kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Noustuamme vielä ylemmäs, pois suojaavien puiden ja pensaiden katveesta, pääsi aurinko paahtamaan suoraan niskaamme ja kuumuus suorastaan hyökkäsi kimppuun. 

Auringonvaloa kuitenkin kavahtivat hyttyset, jotka taas koko alkumatkan varjoissa olivat piinanneet meitä hullun lailla (ja samoin koko takaisintulomatkan). Typerinä emme olleet tajunneet laittaa edes hyttyskarkotetta, vaikka meillä sellaista kuitenkin oli, ja molemmat ehdimmekin tällä lyhyellä visiitillämme Jourama Fallsille keräämään kymmeniä paukamia. Mikä kuitenkin itseni yllätti, oli se, etteivät paukamat juurikaan kutisseet tai turvonneet, vaikka koto-Suomessa paukamani turpoavat aina vähintäänkin peukalonpään kokoisiksi, ja kutiavat aivan julmetusti. Lienen lievästi allerginen ainakin suomalaisille hyttysille. Olin varautunut Australiaan lähtiessäni siihen, että kun minua tulee pistämään uusi hyttyslaji, johon kehoni ei ole tottunut, Queenslandissa kun paljon itikoita on, tulevat reaktiot olemaan vielä pahemmat kuin kotipuolessa, mutta asia olikin päinvastoin. Se oli positiivinen yllätys.

Näkymä Jourama Fallsin näköalatasanteelta, josta näki koko portaittain laskevan putouksen, oli upea, ja ehdottomasti kävelyn arvoinen. Kuitenkaan, jos Jourama Falls ei ole lähelläkään matkareittiäsi, ei se niin mahtava paikka ole, että kannattaisi sen väliin jäämistä mitenkään harmitellakaan. Jos Jourama National Parkin ohitse ajaa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä pistäytymässä. Koska nousu oli jo aamutuimaan melko hikinen, suosittelen lämpimästi välttämään keskipäivän auringossa paikalle talsimista - ja varaamaan matkaan hyttyskarkotetta, tai vaihtoehtoisesti pitkähihaisia paitoja ja pitkät housut.

Siinä niitä kasvaa, nimittäin banaaneja.

Palasimme samaa reittiä, kävelypolkuja ja tulvivan tien yli takaisin pakullemme, söimme aamiaista, ja jatkoimme matkaa kohti Millaa Millaa Fallsia. Millaa Millaa on muuten aboriginaalien kieltä, ja tarkoittaa karkeasti suomennettuna Vettä Vettä. Melko kuvaava nimi vesiputoukselle, siis. 

Matkalla tuli vastaan todella hienoja trooppisen Australian maalaismaisemia. Etelämpänä Queenslandissa maisemaa olivat hallinneet sokeriruokopellot, nyt ne vaihtuivat banaaniplantaaseihin. Mielestäni tämänkin vuoksi kannattaa Australiaa, tai miksei mitä tahansa muutakin maata, kiertää autolla - näkee niin paljon niin hienoa ja erilaista maisemaa kuin Suomessa, sekä sitä ns. "todellista" näkymää kohdemaasta; peltoja, kyliä, metsiä, vuoria, kaupunkeja.

"Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta."

Millaa Millaa Falls on suosittu turistikohde - ja sen ikävä kyllä huomasi. Olimme vieläpä ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan paikalla, puolenpäivän aikoihin, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta. Vesiputoukselle oli helppo päästä, ja paikka oli suojaisa ja idyllinen. Huomasi kuitenkin, että se on myös nimenomaan suunnattu turisteille, sillä paikalla oli info- ja opastauluja, sekä jopa vessat ja kunnon parkkipaikka (tosin melko pienikokoinen sellainen, joten jälleen kerran kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä, tai ainakin vältellä pahinta ruuhka-aikaa).

Meidän onneksemme lähes heti veteen päästyämme alkoi sataa, ja käytännössä kaikki turistit vain katosivat kuin taikaiskusta, takaisin autoillensa sadetta pitämään. Meitä pikkuinen trooppinen sade ei haitannut lainkaan, vaan päätimme ottaa ilon irti turistien lähdettyä, ja ottaa sillä välin omat pakolliset turistikuvamme putouksella. Eli ei muuta kuin känny vedenpitävään suojapussiin ja viileää vettä pitkin uiden kohti upeaa luonnon luomaa putousta!

Paikka oli melko pieni, mutta itse putous näyttää kuvissa siltikin vielä hieman pienemmältä, mitä se todellisuudessa oli. Joka tapauksessa, ei se mikään jättimäinenkään ollut, ja aivan suoraan putouksen alle pystyi jopa uimaan, mikä kertoo siitä, ettei alas vyöryvä vesimassa ole kovin suuri. Jalat ylsivät kiviseen ja epätasaiseen pohjaan alkuvaiheessa, mutta hyvin pian luonnonallas muuttui sen verran syväksi, että tuli uida. Me uimme aivan putoukselle asti, istuskelimme hetken liukkailla, mustilla kivillä sen takana, ja käväisimme molemmat myös suoraan putouksen alla. Kokemus oli aivan huikea ainakin minusta, joka en ennen ole tällaista kokenut! En voinut olla hymyilemättä ja ihastelematta tätä kymmeniä tuhansia vuosia, ellei jopa kauemmin, virrannutta luonnon upeaa luomusta. Vesi oli mukavan viileää ja virkistävää. Mutta tosiaan, tämä on vain uimataitoisille - putouksen luo ei pääse kuin uimalla, samoin pois sieltä. Hyppiä ja loikkia veteen ei missään nimessä kannata, sillä pohja on ympäriinsä kivikkoista ja täynnä puunoksia, ja vesi on sameaa ja läpinäkymätöntä.

Sateen loputtua myös turistit palasivat jälleen paikalle sankoin joukoin, mutta me olimme jo valmiit. Kuivattelimme hetken rantatörmällä ja katselimme pikkuriikkistä jokea, joka altaalta vei poispäin, minne putouksen vedet laskevat. Luin jostakin, että joessa voisi oikein hyvällä tuurilla bongata vesinokkaeläimiä, mutta tuon ihmispaljouden läsnäollessa ja tasaisessa puheensorinassa en oikein uskonut sen olevan mahdollista. Jotkut muut olivat ilmeisesti lukeneet saman, sillä pari ihmistä päivysti joella kännykät kädessä, selkeästi valmiina kuvaamaan jotakin. Mitään kuvaamisen arvoista ei kuitenkaan joessa näkynyt sinä aikana, mitä me olimme vielä paikalla.

"... useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme."

Huikean uintireissumme jälkeen suuntasimme jälleen pohjoisemmaksi, mutta olimme kuitenkin jo hyvin lähellä lopullista päämääräämme, Cairnsia. Nyt oli puhe enää kymmenistä kilometreistä, kun lähtiessämme liikkeelle Brisbanesta kaksi viikkoa aiemmin, oli ollut kyse tuhansista. Ajoimme kuitenkin Cairnsin ohi, vielä pohjoisemmas, sillä seuraavana kohteenamme oli Daintreen sademetsä. Yövyimme Rifle Creekin rest arealla, jossa useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme. Paikalla oli myös jonkin verran muita leiriytyjiä. Kyseiseltä rest arealta löytyivät vessat ja suihkut. 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Daintreetä. Paikalle pääsee ainoastaan ylittämällä lautalla Daintree Riverin, jossa elää mm. suistokrokotiileja paljon. Otimme siis lautan yli joen, ja heti joen ylitettyämme molempien puhelinyhteydet lakkasivat toimimasta. Olimme tulleet viidakkoalueelle, jossa asusteli vain kourallinen ihmisiä vakituisesti. Tie Cape Tribulationiin, josta pääsee talsimaan sademetsään, oli kuitenkin käytännössä vain suoraa tietä, joten pärjäsimme onneksi ilman navigaatiosysteemiäkin. Tiet olivat paikoin melko huonokuntoisia, kuoppaisia, jyrkkiä ja märkiä. Paikalliset kaahasivat maastureillaan meitä vastaan kapeilla teillä hurjaa vauhtia, mutta itse uskalsimme pakumme kanssa körötellä juuri ja juuri neljääkymppiä. Aiemmin, matkalla Rifle Creekille, oli pakumme meinannut pari kertaa lähteä luisuunkin ihan vain siksi, että ajoimme märkää ja kaartuvaa alamäkeä. Pito renkaissa oli siis todella, todella huono, ja koska meillä ei ollut edes kenttää puhelimissamme, emme viitsineet ottaa riskiä saattaa itseämme minkään asteiseen hätätilanteeseen.

Trooppisessa Queenslandissa kannattaa siis varautua siihen, että tiet voivat olla märkänä liukkaita ja jopa mutaisia. Mäet voivat olla todella jyrkkiä, ja vaatii keskittymistä ja tarkkaa kaasujalkaa, jotta niitä pääsee turvallisesti etenemään, ainakin, jos on alla samanlainen rämä huonoine renkaineen kuin meillä.

Tien varrella oli lukuisia varoituskylttejä kasuaareista, noista sinipäisistä ja erittäin uhanalaisista strutsin sukulaislinnuista. Olimme nähneet kasuaarin aiemmin Rockhamptonin eläintarhassa, mutta täällä niiden luontaisessa elinympäristössä emme niitä bonganneet. Toisaalta ihan hyvä niin - olisi ollut todella ikävää ajaa kolari muutenkin uhanalaisen lintulajin edustajan kanssa, niin auton ja meidän, kuin linnun ja lajin tulevaisuudenkin kannalta. Sen vuoksi varoituskylttejä niin paljon olikin; kasuaareja yritetään kaikin keinoin suojella, kun se on vielä mahdollista. Vielä ikävämpää olisi kuitenkin voinut olla mahdollisesti kohdata kasuaari Daintreen sademetsässä kävellessä. Kävelyreitin alkupäässä olikin taulu, jossa ohjeistettiin, kuinka tulisi toimia villin kasuaarin kohdatessa, vaikka se äärimmäisen harvinaista onkin. Niiden kun tiedetään oikeasti tappaneen ihmisiä puolustautuessaan aggressiivisesti, joten kyseessä ei ole todellakaan mikään leikin asia.

Kasuaareja ei kuitenkaan näkynyt, eikä liioin sammakoita tai muitakaan tropiikin elikoita. Mielenkiintoisia kasveja näkyi kyllä sitäkin enemmän, mutta niihinkään ei parane täällä koskea; Daintreessä elelee mm. itsemurhakasvinakin tunnettu gympie gympie, puska, joka ei näytä oikein miltään, mutta aiheuttaa erittäin voimakasta kipua ja ihottumaa, jotka voivat kestää jopa vuosia altistuksen jälkeen. Sen kerrotaan aiheuttavan maailman voimakkainta kasvista peräisin olevaa kipua.

"Nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa."

Tällä kertaa olimme ottaneet opiksemme, niin Magnetic Islandin Forts Walkin kuin Jourama Fallsille patikoinninkin johdosta, ja varautuneet kunnon vaattein ja kengin kävelyyn, kun opastetaulussa kerrottiin tämän 1,5 kilometrin mittaisen viidakkovaelluksen aika-arvioksi pari tuntia. Ja nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa. Koko matka rannalle saakka kulki ihan varta vasten tehtyä polkua, tai lähestulkoon tietä, pitkin, jolla pystyy etenemään jopa pyörätuolilla. Noh, olipahan ainakin helppo patikointi! Reitin varrella oli toki infotauluja kasveista, viidakon eläimistä ja ekosysteemistä, mutta vaikka ne pysähdyimmekin lukemaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa, ei matkaan mennyt siltikään kuin puolisen tuntia. Todellista viidakkoseikkailua tämä ei siis todellakaan ollut, mutta sellaista emme tällä kertaa hakeneetkaan, vaan ainoastaan halusimme edes pintapuolisesti nähdä ja kokea maailman vanhimman sademetsän. Heti alkuun meidät yllätti sadekuuro, joka kesti ehkä kaksi minuuttia ja lakkasi kuin seinään, lähes samanlainen kuin Millaa Millaassa - nyt oltiin todellakin tropiikissa. Yksi turistipariskunta, joka oli vain hetkeä ennen meitä mennyt metsään, tuli meitä vastaan juoksujalkaa huppareidensa alle piiloutuneina sateen alkaessa. He ilmeisesti lähtivät karkuun sadetta, sademetsässä...
Reitin varrella Daintreessä oli useita jokia, rämeitä, kosteikkoja ja mangrove-metsää, ja sen päättyessä merenrannalle myös rantaa halkoi tulvinut joki; sen yli olisi voinut päästä jonakin muuna vuodenaikana, mutta ei nyt. Nämä joet ja vesistöt ovat jälleen ehdottomasti nou-nou -kategoriassa uimisen, polskimisen tai muutenvain-vedellä läträämisen suhteen, sillä jälleen paikalla asustaa suistokrokotiileja. Vaikka kuinka tarkkaavainen omasta mielestään olisi, on krokotiili niin epäinhimillinen otus, että sen voi oikeasti sekoittaa puunrunkoon, se kun osaa pönöttää täysin paikallaan vaikka monta tuntia, hievahtamatta milliäkään. Tarkinkaan ihmissilmä ei kuollutta puunrunkoa osaa krokotiiliksi tunnistaa, jos aivot ovat sen jo puunrungoksi rekisteröineet.

Cape Tribulation oli yllätykseksemme kovin pieni paikka, eikä sitä oikeastaan voi kutsua edes kyläksi, ehkä ennemmin taajamaksi, josta löytyy jokunen kauppa. Kävimme pyörähtämässä siis pakollisessa turistikrääsäkaupassa ja sen jälkeen lähdimme hyvin pian takaisin Daintreestä. Liukastelimme kapeilla teillä, ylitimme autolautalla joen, liukastelimme teillä vähän lisää, ja ajoimme Mossmanin kylään. Lähellä oli rest area, jossa yövyimme pari seuraavaa yötä.

Oli mielenkiintoista nähdä hieman trooppista Queenslandia - ilmasto ja maisemat olivat jo melko erilaiset kuin Brisbanen tietämillä. Uiminen Millaa Millaa Fallsilla oli ehdottomasti reissun kohokohtia, turistien suuresta lukumäärästä huolimatta. Nähtävästi kuitenkin sade on asia, joka useita turisteja kauhistuttaa tai muuten vain ajaa paikoilta pois - tämä tuli nähtyä niin Millaa Millaassa kuin Daintreessäkin, sekä joissakin muissa satunnaisissa paikoissa. Meitä suomalaisiahan moinen ei haittaa - trooppinen sade on ihanan lämmin ja vain viilentää mukavasti kuumassa ilmastossa, verrattuna vaikkapa klassiseen Suomen juhannussäähän. Lisäksi sade pitää esimerkiksi hyttyset poissa, ja kuurot kestävät yleensä vain muutamia minuutteja (jonka aikana tosin vettä tulee ihan helkutisti). Kannattaa varautua siis siihen, mihin ilmeisesti monet eivät ole varautuneet, että sademetsässä ja tropiikissa todellakin sataa, kaikkina vuodenaikoina. Mielestäni termi sademetsä kertoo jo melko hyvin asiasta. Minusta sade on kuitenkin enemmän kuin tervetullut hyttys -ja turistikarkote.

Magnetic Island, koalojen saari

Jos haluaa nähdä luonnonvaraisia koaloja Australian Queenslandissa, on Magnetic Island siihen paras ja varmin vaihtoehto. Pikkuisella saarella on koko Queenslandin suurin koalapopulaatio, ja saaren asukkaat joutuvat ajoittain jopa häätämään niitä pois pihoiltaan, joten koalojen näkeminen on lähes varmaa. Saari on n. 12 kilometriä pitkä päästä päähän, joten periaatteessa innokas kävelyn harrastaja voi liikkua ihan vain kävellen paikasta toiseen. Ilmasto on kuitenkin kuuma ja kostea, kuten koko Queenslandissa, joten kävellessä voi helposti tulla tuskaisen hiki, huolimatta siitä, että välillä kävisikin meressä viilentymässä. Lisäksi kävely vie aikaa, joten koska itsellämme oli vain päivän verran aikaa nähdä saari, vuokrasimme auton päiväksi. Myös bussit kulkevat saaren päästä päähän, mutta sopivasti missasimme bussin juuri kun astuimme lautasta ulos ja jäimme hieman liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, ja seuraava julkinen olisi kulkenut vasta tunnin päästä. Päivävuokra autosta ei ollut mitenkään älyttömän kallis, kuudenkymmenen dollarin luokkaa, eikä autoa tarvinnut tankata, ja jälleen etuna on, kuten omassa vuokra-autossa muutenkin, että saarta saa kiertää ihan omaan tahtiin ja vapaasti. Ja omasta autosta puheenollen - jätimme päiväksi pakumme Townsvillen satamaan, josta saarelle lähdimme, noin seitsemän dollarin hintaan.

"Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan!"

Ensin ajoimme aivan saaren toiseen kärkeen, Horseshoe bayhin, jossa kiertelimme tovin. Kävimme syömässä ja sitten suuntasimme Forts Walkille, kenties Magnetic Islandin suosituimmalle kävelyreitille. Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan! Forts walk alkoi ihan rauhallisissa merkeissä hiekkatietä, joka pikkuhiljaa muuttui kivisemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Alkoi nousu ylämäkeen, ja paahtava keskipäivän aurinko hiosti meitä. Lopulta vastassa olikin useampi sata askelta jyrkkiä kivirappusia, joilla oli jälleen lisää kiviä ja kuoppia, ja joiden päällä kasvoi puiden juurakoita. Tällä vaelluksella ballerinani sitten hajosivat, ja varpaani alkoivat paistaa kivasti kärjistä läpi. Ne saivat myöhemmin jäädä pysyvästi Ausseihin ja Cairnsiin, hostellin roskakoriin.

Tästä kuitenkin opimme sen, että niinkään reitin pituutta ei kannata tuijottaa, vaan sen läpikäymiseen arvioitua aikaa - Forts Walkille se oli pari tuntia. Olimme kuitenkin kuvitelleet, etteivät aika-arviot kerro mitään, että ne ovat lähinnä niitä maksimiaikoja, joiden puitteissa reitit pitäisi saada vaikkapa liikuntarajoitteisenakin käytyä läpi, mutta kuvittelimme väärin. Jälleen oppi jotakin uutta.

Heti reitin alkupäässä bongasimme ensimmäisen luonnonvaraisen koalan: pieni harmaa pallo näkyi polun yllä, korkealla eukalyptuksen oksalla. Se vilkaisi meitä lievästi sanottuna epäkiinnostuneena, ja jatkoi torkkumistaan.

Kiivetessämme yhä vain ylöspäin saavuimme toisen maailmansodan aikaisille viestintätorneille ja muille rakennuksille, joita ilmestyi yhä vain uusia pitkin reittiä. Tätäkään emme olleet etukäteen tienneet. Jokaisen rakennuksen luona oli jokin tietokyltti - mikä oli vanha parakki, mikä toiminut sotilaiden ruokasalina, mikä ollut tärkeä viestintätorni. Yhden tornin katolta avautui aivan huikeat näkymät ympäri saarta ja Tyyntä valtamerta.

"Mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja."

Kävely oli melko rankkaa ilman kunnon varusteita ja vielä kaikkein kuumimpaan vuorokauden aikaan, mutta ehdottomasti sen arvoista. Maisemat olivat eräitä upeimmista reissumme aikana näkemistä, kohtasimme historiaa ja opimme Australian roolista toisessa maailmansodassa (en ollut edes tiennyt, että Australiakin oli jollakin tavalla osallisena sodassa, vaikkei nyt varsinaisesti sotinutkaan), ja - mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja. 

Palatessamme reittiämme takaisinpäin oli erään ihan polun varrella kasvaneen puun vierelle kokoontunut lauma ihmisiä, ja me menimme katsomaan, mitä siellä tapahtuu. No, koalahan se siellä puussa oli, vain parin, kolmen metrin korkeudella. Puussa oli myös saksalainen nuori nainen. Koalaa lievästi sanottuna ahdisti, kun ymmärtämätön turisti yritti änkeä kirjaimellisesti iholle, eukalyptuksen oksa kädessään, yrittäen syöttää sitä pelokkaalle eläinparalle. Jälleen rupesi ärsyttämään sama asia kuin Cape Hillsboroughssa; kuinka aikuisilta ihmisiltä voi puuttua aivan totaalisesti kunnioitus luontoa kohtaan? Onneksi tilanne kuitenkin päättyi koalan kannalta parhain päin, kun paikalle pysähtyi myös paikallinen patikoimassa ollut perhe, joka totesi saksalaiselle, että koalathan voivat sitten purra. Tästä turistit järkyttyneinä: "Really???" ja kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli ollut puhe, juuri silloin koala huitaisi käpälällään vihaisesti sille tarjottua eukalyptuksen oksaa. Häirikköturisti säikähti, kipusi äkkiä maahan ja luikki nopeasti kavereineen tiehensä. Kohtaus oli melko koominen (siis todellakin, kuvitteleeko joku, ettei villieläin voi uhattuna purra, vaikka kyseessä kuinka olisikin söpö ja pehmoinen koala?) ja koalan "pelastanut" perhekin hekotteli tapaukselle. Koala rentoutui puussa heti silminnähden, nosti korvansa pystyyn, kun ne äsken olivat olleet vihaisena luimussa päätä vasten, ja ihmetteli meitä. Jätimme sen omaan rauhaansa, toipumaan ihmisten ahdistelusta.

Tässä koala, jonka ensimmäisenä olimme bonganneet.

Ensimmäisenä näkemämme koala oli herännyt nokosiltaan, kun kuljimme uudelleen sen ali - nyt se liikuskeli laiskasti pitkin oksaa, kurkotteli kohti lehtiä ja söi niitä tyytyväisenä. Silloin tällöin se vilkuili uteliaana meitä.

Lenkin jälkeen pulahdus mereen teki hyvää. Vilvoittelimme Magnetic Islandin keskivaiheilla olevalla rannalla, Alma Baylla, ja sen jälkeen loppupäivän kiertelimme loppuosia saaresta. Ihan saaren toiseen kärkeen (eli siis toisessa päässä kuin Horseshoe Bay) emme päässeet, sillä siellä oli asuntoja ja joitakin lomakyliä - niihin oli pääsy muilta kuin asukkailta sakon uhalla kielletty. Muutenkin saarella liikkuminen oli sikäli tarkkaa, ettei muille kuin yleisille teille saanut vahingossakaan eksyä, sillä kaikki muut olivat asukkaiden yksityisteitä, siis sakotettavia, jos sinne ulkopuolinen ilman syytä menisi. Käytännössä koko saaren läpi kulkee yksi isompi tie, jonka varrella kaikki turisteille suunnatut kohteet ja aktiviteetit ovat, ja karttoihin on kyllä merkitty, minne ei saa ajaa.

Sekä saarelle mennessämme että sieltä poistuessamme samalle lautalle kanssamme sattui suomalaisia; mennessä pari tyttöä, tullessa yksin matkustava mies. Mikä sattuma! Tulee todella huvittava fiilis, kun on toisella puolen maapalloa, jollakin lautalla menossa paikkaan, joka ei millään tavalla ole suomalaisten suosima tai liioin edes suomalaisten tietämä kohde, ja yhtäkkiä joku vierestä kysyy: "Puhuttekste suomea?" 

Palattuamme takaisin Townsvilleen näimme kenties suurimman reissun aikana havaitun parven lentäviä koiria lentävän ylitsemme. Valtavia lepakoita oli kymmeniä! Näky oli huikea ja vaikuttava.

"Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus."

Lähdettyämme jälleen eteenpäin meille kävikin "hauska" kämmi, josta jo aiemmin kerroinkin - opimme kantapään kautta, että Australiassa auto kannattaa tankata hyvissä ajoin. Townsvillen ja sen lukuisten bensa-asemien jäätyä taaksemme etenimme yhä vain pidemmälle ja pidemmälle maantiellä illan pimetessä, eikä uusia asemia näkynyt missään. Bensamittarin neula tuntui liikkuvan kohti punaista suorastaan silmissä. Teki mieli vain jäädä paikalleen, ettei tankki tyhjenisi kesken, mutta sehän ei tietenkään ollut vaihtoehto. Lopulta löysimme bensa-aseman - joka oli suljettu. Löysimme toisenkin, ja sekin oli suljettu. Australiassa on nähkääs sellainen hauska juttu, että ylivoimaisesti suurimmalla osalla asemista bensa maksetaan suoraan kassalle sisälle, eli siis Suomesta tuttuja kylmäasemia, joissa ei ole lainkaan palvelutiskiä, ei juurikaan ole. Näin ollen myöskään bensaa ei saa, mikäli asema on kiinni. Myöhään illalla, pimeällä, kaukana lähimmästä rest areasta, ja tankki lähes tyhjänä, tämän seikan hoksaaminen oli todella mieltäylentävää.
Lopulta kuitenkin kolmas asema, jolle päädyimme, oli kuin olikin harvinaislaatuinen kylmäasema; maksuautomaatti nökötti suljetun aseman ulkopuolella. Jes, vihdoinkin! Koitimme maksaa automaattiin, jotta saisimme tankattua - mitään ei tapahtunut. Minun pankkikortistani kone vain herjasi, Suvin kortista se sanoi että kaikki ok, antoi 0,00 dollarin kuitin, ja bensahanat pysyivät kiinni. Käteistä koneeseen ei voinut syöttää. Emme saaneet bensaa edes kylmäasemalta, suunnitellulle rest areallemme oli matkaa vielä yli 70 kilometriä, tankki veteli aivan viimeisiään, väsytti, nälätti. Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus. Päätimme jäädä vaikka bensa-aseman pihaan yöksi, jossei muuta. Huomasimme kuitenkin aivan aseman vieressä jonkinlaisen leirintäalueen, joten kurvasimme sinne ja yövyimme siellä. Paikka olisi ollut maksullinen, mutta ketään ei näkynyt missään ja toimistorakennus oli pimeänä, joten sniikkasimme vain jollekin vapaalle paikalle. Laitoimme herätyksen jo kuudelta, jotta olisimme valmiina heti kello 7 aamulla, kun bensis aukeaisi, emmekä joutuisi viettämään yhtään ylimääräistä hetkeä luvattomasti leirintäalueella.
Lopulta kaikki menikin todella hyvin, saimme polttoainetta heti kun asema aamulla aukesi ja jatkoimme matkaamme ripeästi. Tosiaan, maksuautomaatissa oli ollut yöllä jotakin vikaa, sillä myyjä kertoi meille, ettei yön aikana ollut tullut yhtään ostoja, kun normaalisti niitä tuli satojen dollarien edestä. Myöskin illalla näimme, kuinka jotkut muutkin käväisivät bensapumpuilla ja automaatilla, mutta lähtivät miltei saman tien. Tietysti juuri tuona yönä maksuautomaatti oli sattunut hajoamaan.

Mutta mitä tästä opimme - tankkaa aina ajoissa! Ausseissa ei etenkään ilta-aikaan kannata muutamien senttien säästön kiilto silmissään etsiskellä aina vain halvempaa bensa-asemaa, sillä se voi kostautua, kuten meille kävi. Lopulta asemia ei enää löydy, bensaa vain kuluu, ja kun löytyy, on kello jo niin paljon, että ne ovat kiinni, ja kettuuntumisen taso pääsee kohoamaan turhan suurille asteille. Ennakoi, mieti, suunnittele sopivasti, järkeile (ainakin välillä). Ja jos jokin menee päin pyllyä, hengitä syvään ja chillaa, koska asialle ei voi enää mitään. Näin mekin lopulta teimme.

Queenslandin upeimmat auringonnousut

Koska minulla oli useampia todella ihania kuvia Cape Hillsborough National Parkista  ja Gladstonen Round Hill lookoutilta, päätin suoda näillekin aivan oman postauksensa.
Edellinen postaukseni jäi siis siihen, että suuntasimme Boyne River rest arealle yöpymään. Paikka oli todella suosittu, ja vaikka alue on iso, olimme aivan viimeisten joukossa, jotka saivat paikan sieltä itselleen! Ja pääsimme paikalle kuitenkin jo kuuden maissa illalla. Kenties se, että paikalla on kunnon suihkut, vessat ja aamuisin vielä jokin aamiaiskärry, josta saa ostettua ruokaa ja kahvia, sekä mahdollisuus yöpyä alueella jopa kaksi viikkoa saa ison määrän ihmisiä juuri sinne? Joka tapauksessa, ko. paikassa kannattaa olla ajoissa, jos siellä mielii yöpyä.
Varhain seuraavana aamuna, vielä pimeän aikaan, suuntasimme Gladstoneen Round Hill lookoutille katsomaan auringonnousua. Kohtaamamme upea 360° näkymä ympäri vasta heräilevää Gladstonen kaupunkia oli todellakin aikaisen aamuherätyksen väärti.
Lisäksi, koska olimme niin aikaisin liikkeellä, pääsimme hyvissä ajoin jatkamaan matkaamme, mikä oli todella hyvä asia myös, sillä edessämme oli koko reissumme pisin yhtämittainen jakso ajamista.

Toisella puolen lookoutia; kukkuloilla näkyy vielä usvaa yön jäljiltä, kun auringonvalo ei ole ehtinyt vielä sinne saakka kuivattamaan.

Paikalle sattui myös paikallinen, työmatkalla ollut mies, joka kertoi tulevansa joka aamu ihastelemaan auringonnousua lookoutille. Jäimme tarinoimaan hänen kanssaan pitkäksi toviksi, samalla, kun itse söimme aamiaistamme. Tämän jälkeen alkoikin pitkähkö matkamme kohti Leapina tunnettua pikkuista paikkaa, lähellä Mackayn kaupunkia.

Kohtaamamme miehen suosituksesta kuitenkin pysähdyimme Rockhamptonissa, "The Beef Capitalissa", katsastamassa kaupungin eläintarhan. Sisäänpääsy oli täysin ilmainen, ja eläimiä huisin paljon erilaisia - jälleen kaikki klassiset Australian eläinlajit koalasta emuun, sekä joitakin erikoisempia eläimiä. Tässä tarhassa näin kasuaarin ihan kunnolla, Lone Pine Koala Sanctuaryssa kasuaari oli pysynyt visusti piilossa. Valtavan kokoinen, dinosaurusta muistuttava lintu kulki aivan alapuoleltamme välittämättä meistä tuon taivaallista. Valtava ja jykevä musta höyhenruumis, josta ulkoni kirkkaansininen pitkä kaula, päättyen päähän, josta roikkuivat pitkät, punaiset heltat, ja jossa oli kohtalaisen kokoinen kypärä kruununa, herättivät kunnioitusta. Puhumattakaan niistä jaloista! Kasuaareilla on aivan älyttömän voimakkaat ja jykevät jalat, ja ne ovatkin fyysisten ominaisuuksiensa ja raivokkaan itsepuolustuksensa ansiosta luokiteltu maailman vaarillisimmaksi linnuksi. Kasuaarien tiedetään tappaneen ihmisiä - enkä ole lainkaan yllättynyt nähtyäni itse livenä tuon voimakkaan oloisen jättilinnun!

Tarhassa asui myös mm. varaaneja, joita pidän tosi cooleina otuksina, sekä krokotiileja, niin pienempää lajia kuin valtavaa Australian kotoperäistä suistokrokotiiliakin. Katsellessani kelo-puunrunkoa muistuttavan suistokrokotiilin paistattelevan tyytyväisenä päivää aitauksessaan, hievahtamattakaan, ajattelin, että ehkä on ihan hyvä, jos emme kohtaakaan tämän luonnonvaraisia serkkuja. Krokotiilit ovat pysyneet samanlaisina miljoonia vuosia, ja se on helppo uskoa - nekin, kuten kasuaari, muistuttavat enemmän dinosauruksien aikaisia olentoja, kuin nykymaailmaan kuuluvia elikoita.

Eläintarhan kenties kohokohtana, mutta myös surullisimpana puolena, olivat simpanssit. Lauman johtajanaaras oli helmikuussa synnyttänyt poikasen, ja kun ihmiset lasiin liimautuneina yrittivät tiirailla emoa ja poikasta kasvien seasta, tuli tuore äiti suorastaan aitiopaikalle esittelemään pienokaistaan. Vauva tiiraili aidon uteliaasti yleisöä, äiti istuskeli puunnokassa hetken paikallaan tuoreinta laumanjäsentä esitellen. Jonkin aikaa siinä istuttuaan ne hävisivät jälleen näkyvistä, jonnekin lepäämään, poikanen roikkuen emonsa karvoissa. Oli aika selkeää, että emo tuli todellakin suorastaan esittelemään poikastaan ihmisille - se ei vaikuttanut olevan lainkaan stressaantunut, vaan päin vastoin, ylpeä lapsestaan. Se ei yrittänyt peitellä ja suojata pikkuista simpanssinalkua sylissään, vaan asetti sen siihen niin, että ihmiset varmasti näkivät. Eikä se tehnyt tuossa aitiopaikalla mitään muuta - se ei tullut siihen syömään, juomaan, eikä muutakaan, siis aivan selkeä esittelykierros. Jälleen tuli ihan hyvä mieli, ja oli lohduttavaa nähdä, etteivät nämä ihmisapinat ainakaan vaikuta kärsivän vankeudesta millään tavalla. Silti kuitenkin jokin sydämessäni pistää, kun luontoon villeinä juoksemaan tarkoitettuja, upeita eläimiä pidetään ahtaissa tiloissa kaltereiden takana.

Eläintarhan yhteydessä oli myös kasvitieteellinen puutarha, sekä kunnon (juoma)vedentäyttöpiste, kahvila ja wc:t. Loriinit ja iibikset parveilivat kerjäten ihmisiltä ruokaa kahvilan edustalla. Me tarkistimme automme öljyt ja vedet, ja jatkoimme matkaamme.
Yli 400 kilometrin matkan jälkeen pääsimme iltapäivällä Mackayhin, ja pian sen jälkeen Leapiin. Yövyimme The Leap hotel -nimisen maantiemajatalon/baarin pihalla, jolla oli muutama muukin karavaanari. Yöpyminen itsessään oli näennäisesti ilmaista, mutta yleisesti ottaen paikassa oletettiin, että yöpyjät vähintäänkin syövät ja juovat majatalon listalta jotakin vastineeksi yöpaikasta. Näin mekin teimme - tilasimme wrappia ja burgeria, joiden täytteinä oli kaikkea kummaa; punajuurta, kaalia ja porkkanaraastetta. Ruokaa ei voinut kehua mitenkään erikoisen herkulliseksi, mutta ainakin sillä sai vatsansa täyteen.
Ihmettelimme, kun joka puolella pubissa oli valokuvaus kielletty-kylttejä - mitä pahaa siinä olisi, jos joku ikuistaisi biljardipöydän tai vaikkapa drinkkinsä? Asia kuitenkin selvisi meille hyvin pian - topless-tarjoilija alkoi blokkailla pöytiä ympärillämme, yllään vain alushousut, essu ja sukkanauhat. Eihän siinä sitten.

Mackayn lähistöllä olisi ollut paikka, jossa on mahdollisuus hyvällä tuurilla bongata luonnonvaraisia vesinokkaeläimiä, mutta päätimme skipata sen, sillä meille olisi kertynyt muuten yli 100 kilometriä ylimääräistä ajoa, eikä vesinokkaeläinten näkemisestä olisi ollut mitään takuita, ne kun ovat melko harvinaisia ja arkoja eläimiä.
Jälleen hyvin aikaisin aamulla, ennen kello viittä, lähdimme Leapista kohti Cape Hillsborough National Parkia. Tahdoimme ehtiä paikalle ihastelemaan auringonnousua, sekä toivon mukaan bongaamaan myös villejä kenguruita. Näin kävikin, mutta ikävä kyllä, kuten jo tässä postauksessa kerroin, paikalla olleet muutkin lukuisat turistit pilasivat fiiliksen totaalisesti ahdistelemalla kenguruparkoja. Myös saksalaiset turistit, joille annoimme kyydin pois puistoalueelta, olivat kameroineen juoksemassa karkuun loikkivien kenguruiden perässä. Emme kuitenkaan kehdanneet kieltäytyä heidän pyydettyään kyytiä paikkaan, joka oli matkamme varrella, vaikka olisi hieman tehnyt mieli.
Maisemat olivat kuitenkin paikalla niin kertakaikkisen upeat, että se hieman lievensi turhautumista muiden turistien huonoon käytökseen.

Tuo sade merellä - maisemat olivat myös auringon jo kunnolla noustua yhä vain sanoinkuvaamattoman upeat! Paikalle olisi voinut jäädä ihan vain ihastelemaan suu auki koko loppupäiväksi.

Tosiaan, me tyydyimme ihastelemaan niitä muutamia kenguruita etäältä, joita lähistöllämme oli, sekä tietty aivan upeaa auringonnousua - Cape Hillsboroughin auringonnousu on kenties yksi kauneimmista näyistä, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt. Tuota näkymää, jota olisi voinut jäädä tuijottamaan loppupäiväksi, tai vaikka koko loppuviikoksi, en unohda ikinä. Maisemat ja värit olivat henkeäsalpaavat. Maiseman poikki loikkiva kengurun siluetti kruunasi näyn.
Erästä kengurua pääsin kuvaamaan hyvinkin läheltä, se kun ei välittänyt tuon taivaallista olemassaolostani, vaan jatkoi rennosti ruokailuaan.

"Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree?"

Syödessämme National Parkin parkkipaikalla aamupalaa vanimme mukana tulleilla retkipenkeillä istuskellen, eräs rohkelikko saapui aivan viereemme, ja alkoi siinä syömään. Lähes kaikki muut turistit olivat jo tässä kohtaa lähteneet, ja parkkipaikalla olimme vain me. Kenguru ei tuntunut kammoavan meitä lainkaan, ja me annoimme sen syödä lähellämme kaikessa rauhassa. Siinä nauttiessaan ateriastaan kenguru rentoutui niin, että alkoi päästellä ilmoille erittäin kuuluvia rehtejä pieruja. Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree? Syötyään ruokansa ja tyhjennettyään samalla suolensa ilman lisäksi kiinteästäkin tavarasta, jota mehevät paukut olivatkin enteilleet, se kiinnostui meistä ja tuli parhaimmillaan aivan kosketusetäisyydelle haistelemaan, olisiko meillä sille jotakin herkkua. Kyseessä ei mielestäni ollut sama uskalias yksilö kuin rannalla, mutta hyvin mahdollisesti saattoi ollakin. Muut kengurut nimittäin selkeästi pelkäsivät ihmisiä ja menivät pakoon - tämä tuli ihan vapaaehtoisesti luoksemme, ja hyvin lähelle. Olisimme voineet silittää sitä, jos olisimme halunneet, mutta emme tehneet niin.

Tässä tuo rohkea ilmavaivoista kärsinyt aamupala-kaverimme. Pahoittelen kamalaa kuvanlaatua (kännykän kamera + zoomi + heikko valo = ei hyvä yhdistelmä).

Kyyditsemämme saksalaisturistit tulivat silloin paikalle, ja - yllättäen - säikäyttivät jopa tämän rohkeankin kengurun tiehensä.
Jälleen jatkui matkamme, tällä kertaa kohti Airlie Beachia, jossa nautimme auringosta ja merestä ja suunnittelimme seuraavan päivän saariretkeä Magnetic Islandille. Yöksi suuntasimme Home Hill rest arealle, jossa oli yllättäen paljon australialaisia karavaanarimatkailijoita. Naapurivaunussa majaillut perhe oli innoissaan suomalaisten tapaamisesta, ja he itse kertoivat jättäneensä ja myyneensä kaiken kiertääkseen maata vapaina. Lapsensa kävivät koulun kotiopetuksen kautta. Melko siistiä, itsekin valitsisin oikein mieluusti tuollaisen elämäntyylin - reissaisi vaan ympäriinsä, huolettomana ja vapaana kaikesta.