Reissun parhaat hetket

Katsellessani vajaa viiden kuukauden reppureissun aikana kertyneitä kuvia, iski kauhean haikea ja jopa nostalginen fiilis - ah, noita ihania muistoja ja hetkiä. Tuli (taas) kauhea reissukuume päälle. Koska se vaan on niin ihanaa. Mikään ei voita sitä huikeaa fiilistä, kun näkee ensimmäistä kertaa luonnonvaraisen orangin auringonnousun aikaan villissä viidakossa Borneon sydämessä, syömässä hedelmiä puista. Tai sitä, kun talsii ylös Kiinan muurin jyrkkiä kiviaskelmia, joita ovat talsineet miljoonat ihmiset vuodesta 200 eaa. lähtien. Tai sitä, kun tupaten täyteen tungetussa filippiiniläisessä jeepneyssä, jossa liikkumatilaa on joka matkustajalla noin yksi sentti, näkee vastapäätä istuvan taaperon äitinsä sylissä suurine nappisilmineen, ja tämä vastaa lämpimään hymyyn samalla tavoin.

Päätin siis koostaa postauksen tuon reissun parhaista ja vaikuttavimmista hetkistä - niistä, joita itse jää eniten kaipaamaan, niistä, jotka ovat juuri se syy, miksi sitä ylipäätään matkustelee. Hetket eivät ole parhaus- tai aikajärjestyksessä, vaan täysin satunnaisessa järjestyksessä. Pyrin jokaisesta tuon matkan aikana käymästämme maasta nostamaan esille ainakin yhden huippuhetken.

 1. Orankiemo poikasensa kanssa Kinabatangan-joen varrella. Kinabatangan, Sabah, Borneo, Malesia.

Yksi reissumme parhaista luontokohtaamisista. Kello 5 aamulla, aurinko nousee sademetsän takaa, ja ajamme hiljaa Kinabatangan-jokea pitkin veneessämme. Yhtäkkiä opas pysäyttää veneen ja kuiskaa puihin osoittaen: "Tuolla! Oranki!"
Ensimmäinen näkemämme oranki oli aika kaukana tiheässä latvakasvustossa, emmekä saaneet kovin hyvää näköyhteyttä. Jatkoimme matkaamme, ja näimme vaikka mitä muita upeita eläimiä joen varrella. Sitten opas pysäytti veneen uudelleen ja osoitti puita. Siellä kiipeili nuori oranki, huomattavasti lähempänä kuin edellinen näkemämme. Kyseisissä puissa oli myös paljon harvemmassa lehtiä, joten näimme ihmisapinan ihan kunnolla. Nouseva aurinko valaisi sen punertavaa turkkia upeasti, kun se kiipeili ja loikki pitkin puita, söi hedelmiä ja venytteli itseään. Välillä se vain katseli meitä. Hetken päästä alkoi kuulua kovaäänistä kahinaa viereisistä puista, johon opas totesi heti: "Emo tulee." Nuoren orangin äitikin oli huomannut meidät, ja saapui paikalle vahtimaan, ettei meistä ollut uhkaa. Pitkän kotvan oli aivan hiljaista, kun orangit ja me vain tuijotimme toisiamme. Sitten emo ilmeisesti tuumasi, ettei meistä ollut vaaraa, sillä se kiipesi ylemmäs ja alkoi kauhoa ruokaa suuhunsa. Se kuitenkin pysytteli poikasensa lähellä koko ajan, ja kumpikin vilkuili meitä aina välillä. Katselimme kaikessa hiljaisuudessa orankien kiireettömiä aamutouhuja. Se oli maaginen hetki.
Siitä olen hyvin kiitollinen, että olen saanut olla niin onnekas, että olen päässyt näkemään tämän hyvin uhanalaisen sukulaislajimme luonnollisessa elinympäristössään, villissä viidakossa!

2. Ensimmäinen ilta Filippiineillä. Tipolo, Mandaue, Cebu, Filippiinit.

Lähdimme kävelemään pitkin Tipolon likaisia ja ruuhkaisia katuja etsien ruokapaikkaa, kun tien toiselta puolelta pari paikallista huikkasi meitä tulemaan seurakseen. Menimme heidän luokseen, ja tästä alkoi eräänlainen ystävyys. 

Esittäydyimme, tutustuimme, ja he tarjosivat meille paikallista Red Horse-olutta. Kyselivät, olemmeko nälkäisiä, kun vastasimme myöntävästi, he toivat meille kanaa jostain omasta keittiöstään. Kadulla joku kaupitteli filippiniläistä erikoisherkkua Balut-munaa, jossa on siis puoliksi kehittynyt ankansikiö sisällä. Uudet ystävämme kysyivät, tahdommeko maistaa, ja minä sanoin heti että tottakai. Haimme balut-munat kaikille paitsi Suville, hän ei rohjennut testata tätä herkkua :D uudet kaverimme opettivat meille, miten muna kuuluu syödä; avataan kuorta vähän, sitten puristetaan sinne limemehua ja chilikastiketta, ja imaistaan koko sisus kerralla kitusiin. He vetivät useampia munia - balut on kuulemma melko tyypillinen "baarinjälkeinen" herkku Filippiineillä, vähän samaan tyyliin kuin Suomessa joku euron juusto tai nugetit Mäkkäristä yön pikkutunteina. Muna oli yllättävän hyvää! Maistui lähinnä vain keitetylle kananmunalle hiukka limaisella twistillä. Toki näitäkin on kai erilaisia - muistaakseni ainakin Madventuresin Tunna Milonoff testasi samaa herkkua Filippiineillä, ja se oli huomattavasti ällömpi (sikiö siis pidemmälle kehittynyt).
Uudet filippiiniläiset kaverimme - jotka olivat muuten veljeksiä - olivat jääneet oluelle työpäivän jälkeen, toinen heistä kun piti parturia saman talon alakerrassa. Balutien nauttimisen jälkeen toinen heistä, joka oli poliisi ammatiltaan, kutsui meidät luokseen kylään, ja päätimme rohkeasti mennä. Tässä saimme kokea jotain aitoa - näimme, miten miljoonat filippiiniläiset joutuvat asumaan. Kuljimme läpi likaisten ja roskaisten kapeiden kujien kortteliin, joka oli täynnä aaltopellistä, pahvista ja jätelaudoista kasattuja hökkeleitä. Siis ihmisten koteja. Toisin sanoen, ystävämme elivät suomalaisen näkökulmasta katsottuna slummissa. 
Heillä oli biljardipöytä "pihallaan" (jos nyt tätä tyhjää koloa voi pihaksi kutsua) ja sen ympärillä joukko ystäviä pelaamassa. Sisältä löytyi ihan toimiva vessa ja suihku - tosin tiedä sitten, minne vedet sieltä kulkeutuvat... 
Vietimme iltaa siellä biljardipelejä seuraten ja tutustuen näihin uusiin ihmisiin. Paikalle alkoi kerääntyä naapurilapsia meitä ihmettelemään. He eivät varmaankaan koskaan olleet nähneet valkoihoisia ja vaaleahiuksisia ihmisiä livenä - ainakaan omassa asuinkorttelissaan :D yritimme tarjota heille karkkia, mutta lapset eivät uskaltaneet niitä ottaa, tai tulla muutenkaan kosketusetäisyydelle. Tyydyimme siis osoittamaan hellyyttä kissoille ja koirille, joita paikalla myös pyöri jokunen. Nekin ilmeisesti jonkun slummin asukkaan lemmikkejä.
Mitään näin silmiä avaavaa ja aitoa kulttuurikokemusta en ollut kohdannut vielä kertaakaan eläissäni, enkä myöskään sen jälkeen. Myöhemmin näimme näitä filippiiniläisystäviämme useasti, ja kävimme yhdessä vaikka missä paikoissa. He halusivat kuskata meitä skoottereillaan ja esitellä paikkoja. Parturiveli myös leikkasi Suvin hiukset ihan veloituksetta ahtaassa ja vähän likaisessa pikku kadunvarsikopperossaan. Viimeisenä iltanamme heidän siskonsa kutsui meidät kaikki luokseen, ja ystävämme tekivät meille oikein herkkuruokaa; erilaisia grillattuja kaloja ja rapuja, sekä riisiä. Olen yhä yhteyksissä heidän kanssaan Facebookissa.
Tässä tiivistyi hyvin se, mitä reissaaminen parhaimmillaan voi olla; aitoja kohtaamisia, uusia asioita ja mielen avartumista. Kannatti siis olla avoimin mielin ja rohkeasti mennä tutustumaan!

3. Kiinalainen perhe Kielletyssä kaupungissa. Kielletty kaupunki, Peking, Kiina.

Kielletty kaupunki oli luonnollisesti tupaten täynnä kiinalaisturisteja, kuten myös kaikki muutkin nähtävyydet, joissa Kiinassa kävimme. Täältäkin jäi erityisen hyvin mieleen aito kohtaaminen erään kiinalaisperheen kanssa. Suloinen pikkupoika ihmetteli meitä suu auki, ja hänen äitinsä tuli paikalle ja yritti epätoivoisesti puhua meille jotain englanniksi. Mieskin vähän yritti, mutta hän ei osannut englantia sitäkään vähää. Pystyimme kuitenkin äidin kanssa jotenkuten juttelemaan. Poika ei ollut koskaan nähnyt eurooppalaisia, joten hän oli halunnut tulla meitä ihmettelemään. Äiti kysyi, onko tämä ok. Me sanoimme tottakai, ja annoimme pojalle suomalaisen Pandan lakupötkön. Juttelimme niitä näitä, minkä nyt huonolla kielitaidollaan nainen pystyi.
Lopulta, kun olimme jo hyvästelemässä ja sanoimme kiinaksi kiitos, "shieshie", hyökkäsi perheen mummo yhtäkkiä jostain höpisemään meille. Mummo oli tavattoman riemuissaan siitä, että osasimme edes sanan kiinaa. Hän puhua pälpätti kiinaksi jotain, mitä emme ymmärtäneet, mutta kovin iloiselta hän ainakin vaikutti. Lähdimme kaikki nauraen ja hyvillä mielin jatkamaan kierrostamme kaupungissa, lopuksi tietysti taas kiitokset toivottaen.

4. Mummo Brunein pääkaupungin suosituimmalla iltatorilla. Gadong night market, Bandar Seri Begawan, Brunei.

Gadong night marketista saa kaikenlaista - mukaan lukien niitä pahanhajuisia durian-hedelmiä, jotka on Singaporessa kielletty julkisilla paikoilla tuhansien dollarien sakkouhalla. Kohtasimme marketilla erään ihanan Maria-nimisen paikallisen mummelin, joka rakasti durianeja. Juttelimme hänen sekä parin muun vanhuksen kanssa ruoasta, matkailusta, ja vaikka mistä muusta. He olivat kaikki oikein ihania ja ystävällisiä. Yksi heistä vei meidät marketilta myös takaisin hostelliimme, jottei meidän tarvinnut kävellä. Jälleen kerran ihania, aitoja kohtaamisia paikallisten kanssa! Erityisesti mieleen jäi kuitenkin tämä pikkuruinen haisuhedelmiä rakastava mummo, joka kertoi matkustelleensa paljon ja vaikka missä kaikkialla.

5. Khao Lak Elephant home. Memory beach, Khao Lak, Thaimaa.

Tämä oli yksi ihanimmista kokemuksista reissun aikana, sillä en ollut eläessäni nähnyt norsuja. Kun saavuimme Khao Lakin Memory beachin kupeessa sijaitsevalle eläköityneiden sirkus- ja turistinorsujen paikalle, minulla nousi kyyneleet silmiin, sillä olin niin ihastuksissani. Täällä saa käydä katselemassa ja ruokkimassa näitä kilttejä ja ihmisiin tottuneita norsuja. Norsujen kanssa voi myös joinain aikoina päästä mutakylpyyn. Eettistä norsuturismia parhaimmillaan ♥

6. Matka Sydneystä Melbourneen. New South Wales/Victoria, Australia.

Otimme kimppakyydin Sydneystä, ja lisäksemme kyydissä oli pari nuorta naista. Kuski oli jotenkin vähän outo, ja aina välillä pysähdystauoilla kävi kurkkimassa autonsa konepellin alle. Puolimatkassa auto sitten yhtäkkiä hajosi, keskellä-ei-mitään. Oli tullut jo pimeä, ja siinä sitten pohdimme toisten kyytiläisten kanssa, että lähdemmekö kävelemään lähimmälle huoltoasemalle n. 50 kilometrin päähän, vai mitä ihmettä teemme. Päätimme liftata. Autoja meni harvakseltaan ohi, mutta meidät otti lopulta kyytiin ihana, vähän vanhempi turkkilaispariskunta, jotka kertoivat kuskaavansa liftareita mielellään. Heillä oli autossaan valtava määrä rojua, ja taisi siellä takakontissa olla koiriakin, mutta jotenkin onnistuimme ahtautumaan takapenkille. He veivät meidät Melbourneen, jossa kuljimme loppumatkan hostellillemme vielä ratikalla. Lopulta loppu hyvin kaikki hyvin, olimme n. puoli kahden maissa yöllä perillä ja söimme hostellin käytävällä edellisessä majapaikassa tekemäämme papumuhennosta (onneksi olimme ottaneet sen Sydneystä mukaan!).

7. Potkulauta-ajelu ja Marina Bay Sandsin valoshow. Singapore, Singapore.

Huomasimme, että hostellimme järjestäisi illalla potkulauta-ajelun. Hyvin pienellä budjetilla matkaavina tällainen ilmainen aktiviteetti houkutti, ja päätimme osallistua. Ja onneksi - kokemus oli paljon huikeampi, kuin osasimme odottaakaan! Potkulaudalla ajelu olikin yllättäen todella hauskaa - vauhdikasta, mutta silti kevyttä. Sisäinen lapseni heräsi ja riemastui :D Tutustuimme kierroksella mahtityyppeihin, joiden kanssa edelleen olemme somessa kavereita. Saimme nähdä Singaporen kaupunkia ja syödä herkullista ruokaa. Kaiken kruunasi upeat valoshowt Gardens by the bayssa, sekä Marina Bay Sands-hotellin luona, joka kauniin musiikin kanssa onnistui liikuttamaan meidät kyyneliin asti. Täällä vielä lisää juttua tästä.

8. Matka "VIP"-yöbussilla Thaimaan Chiang Maista Laosin Luang Prabangiin. Pohjois-Laos.

Lähdimme pikkubussilla suoraan hostelliltamme Chiang Maissa kohti Laosin rajaa. Kuten kaikki maateitse taittamamme matkat Kaakkois-Aasiassa, tämäkin matka oli ahdas ja epämukava. Se ei kuitenkaan kestänyt kuin ehkä n. 6 tuntia, joten kyllähän se nyt menee vaikka päällään seisten. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa, mitä olisi vielä edessä...
Saavuimme rajanylityspaikalle ja saimme Laosin viisumit rajalla. Odottelimme bussiamme hetken muiden turistien kanssa. Kun lopulta pääsimme oikeaan bussiin, nauroimme. Meidän "VIP-yöbussimme" (näin se oli meille kaupattu) oli siis bussi, jossa oli penkkien tilalla kerrossängyt metallilaidoilla. Eikä siinä mitään, mutta sängyt olivat todella kovaa keinonahkaa ja laidat matalat. Ei mitään kunnon turvavarusteluja, vöitä tms. Käytännössä kaikki matkustajat pyörivät sängyissään ja yrittivät olla tippumatta yli laitojen, kun lähdimme ajelemaan pitkin Laosin erittäin mutkikkaita vuoristoteitä. Minä ja Suvi saimme vieläpä kaikkein kehnoimman paikan - takarivin. Takarivin paikka oli niin lyhyt, ettemme mahtuneet makaamaan siellä pitkittäin kuin sikiöasennossa. Olisimme voineet toki maata myös poikittain, jolloin olisimme mahtuneet olemaan suorana - tosin se olisi vaatinut meiltä lusikassa makaamista :'D eikä siinäkään mitään, olisimme kyllä voineet nukkua mukavasti lusikassa, mutta sitten olisimme pudonneet sängystämme. Takarivillä kun ei laitaa tietenkään ollut, pitihän keskikäytävältä päästä helposti sinne kiipeämään. 
Tämän erittäin epämukavan ja käytännössä unettoman 12 h yömatkan jälkeen pääsimme lopulta turvallisesti perille Luang Prabangiin. 

9. Kahden päivän veneretki Komodon kansallispuistossa. Komodo, Itäinen Nusa-Tenggara, Indonesia.

Tällä retkellä huikeaa oli aivan kaikki - upeat luontokohtaamiset mm. komodonvaraanien ja paholaisrauskujen kanssa (joita molempia olen fanittanut ihan pikkutytöstä lähtien!), kauniit maisemat ja auringonlaskut, mukavat matkatoverit... Toki keskellä avomerta surkeassa puolikuntoisessa puuveneessä englantia osaamattoman henkilökunnan kanssa oli vähän arveluttavaa, mutta onneksi olin tähän mennessä jo oppinut erinomaisen huolettoman reissuasenteen, jonka voisi tiivistää jotenkin tyyliin "Hakuna matata" ja "YOLO".
Lisää tästä retkestä voi lukea täältä.

10. Kiiltomatojen yhdyskunta yöllä pimeässä. Limestone Creek Reserve Glow Worm Caves, Apiti, Pohjoissaari, Uusi-Seelanti

Ensinnäkin, kello oli jotain yksitoista illalla siinä kohtaa, kun paikalle saavuimme. Matkaan oli tuhrautunut paljon pidempi aika kuin mitä olimme suunnitelleet. Paikka oli syrjässä, tie oli mutkikas, kuoppainen ja vaikeakulkuinen muutenkin. Lisäksi meillä oli vielä edessämme matka seuraavalle rest arealle, ja olimme jo hyvin väsyneitä ja kiukkuisia. Mutta prkl, kun olimme tänne asti tulleet niitä perhanan matoja katsomaan, niin pakkohan se oli perille asti mennä!
Jätimme auton tien varteen ja kiipesimme vaikeakulkuisen polun läpi juurakkojen ja ryteikköjen jonkun matalavetisen solan pohjalle. Alkuun näimme vain pimeää, ja meitä ketutti, että tässäkö tämä nyt oli. Menimme vielä pidemmälle, poukkoillen taskulampun valossa liukkaita kiviä ja kapeita rantatörmiä pitkin. Kun pääsimme lopulta luolan suulle ja sammutimme taskulamppumme, unohdimme kiukkumme siinä hetkessä. Joka puolella ympärillämme tuikki pikkuruisia sinisiä tähtiä - kiiltomatoja. Oli aivan hiirenhiljaista, ja me vain tuijotimme pimeässä loistavia tuhansia kiiltomatoja. Tuumasimme, että tämä oli ehdottomasti matkan ja kaiken vaivan ja valvomisen arvoista. (kuva ei tee kunniaa! :D)

 

11. Suomi-ikävää helpottaneet hetket ja ihmiset ♥

Kiitos Matias, johon saimme tutustua heti jo ensimmäisessä matkakohteessamme Pekingissä.
Mikään ei ollut hämmentävämpää, kuin kiinalaisen väkijoukon keskellä Taivaallisen rauhan aukiolla jostain ihme jutuista juoruillessamme kuulla yhtäkkiä takaa sanat: "Oottekste Suomesta?"
Meillä synkkasi heti hyvin, sillä olimme Matiaksen kanssa hyvin samanhenkisiä. Työnsä puolesta kokenut Kiinanmatkaaja antoi meille hyviä vinkkejä ja kertoi paikallisten tavoista ja kulttuurista. Hän opetti meille myös hiukan kiinaa (itse osasimme etukäteen vain ni-hao eli päivää, sekä shie-shie eli kiitos). Vietimme muutaman päivän yhdessä ja meillä oli oikein hauskaa.
Vasta Matiaksen kohdattuamme ymmärsimme jotenkin konkreettisesti sen, että olemme kaukana kotoa. Ja että tulisimme olemaan vielä pitkän aikaa. Mukavan suomalaisen kohtaaminen näin alkumetreillä toi meille yllättävän voimakkaita, ristiriitaisia tunteita; toisaalta jo tässä kohtaa heräsi pieni koti-ikävä ja ikään kuin stressi siitä, kuinka paljon matkaa oli vielä edessä. Toisaalta hoksasimme sen, että ihmiset vain arkipäiväisesti kulkevat maasta toiseen ihan työnsä puolestakin, ja rakentavat elämäänsä osittain sinne. Ja vieläpä ihan yksin. Tajusimme myös, miten pieni paikka maailma kuitenkin lopulta on, kun koto-Suomi voi tosiaan olla läsnä missä tahansa. Tämä kaikki antoi varmuutta jatkaa matkaa.

Myöhemmin mm. Laosin Vang Viengissä näimme erään baarin seinällä kyltin, jossa oli käsinpiirretty Suomenlippu, ja teksti "Suomi 2011 6-1" :''D

Kiitos myös tädilleni, hänen puolisolleen, sekä pikkuserkulleni, jotka tapasimme suunnitellusti Thaimaan Khao Lakissa. Saimme aivan erilaisen kosketuksen Khao Lakiin ja ylipäätään koko Thaimaahan, kun meidän kanssamme oli kolme ihmistä, jotka ovat jo vuosikausien ajan asuneet puolet vuodesta Thaimaassa. He tuntevat paikat, paikalliset, maan tavat ja kulttuurin, tietävät mistä saa parasta ruokaa, missä on rauhallisin ranta, missä kannattaa käydä ja missä ei. Saimme myös majoittua heidän vuokratalossaan, joka oli todella rentouttavaa ja vapauttavaa. Se teki myös erittäin vähiin käyneelle reissubudjetillemme hyvää!

Suurin kiitos puolisolleni Jukalle, joka meni reilusti oman epämukavuusalueensa yli ja saapui veljensä kanssa tapaamaan minua Filippiineille. Tiedän, ettei se ollut hänelle helppo juttu. Monen kuukauden eron jälkeen jälleennäkeminen oli jotain tavattoman ihanaa, ja teki hyvää. Minulla ja Suvilla alkoi olla jo melkoista reissuväsymystä ilmassa tuossa kohtaa matkaa, ja kahden rauhallisen ja tutun ihmisen kohtaaminen tuli juuri sopivaan aikaan. Se rauhoitti tilannetta ja poisti stressiä. Toisaalta luopumisen tuska, kun pojat palasivat kotiin ja minä ja Suvi jäimme vielä reissun päälle, oli ihan kamalaa. Koko loppureissun odotin jo kotiinpaluuta, mitä ei ennen Jukan näkemistä ollut lainkaan :')

Muita mainitsemisen arvoisia hetkiä:

• Kiinan muuri. Peking, Kiina. Valtava, tuhansia vuosia vanha rakennelma keskellä Koillis-Kiinan vuoristoa. Herättää kunnioitusta väkisinkin. Hauskaa oli se, että minusta ja Suvista tuli nähtävyyksiä nähtävyyden sisällä; ylivoimaisesti eniten paikalla oli kiinalaisia turisteja, ja he olivat aivan haltioissaan meistä eurooppalaisista. Etenkin Suvin pitkät, vaaleat ja laineikkaat hiukset herättivät ihastusta. Meidän kanssamme haluttiin ottaa selfieitä koko ajan. Tätä tapahtui tosin ihan Pekingin kaduillakin. Mutta jotenkin tuolla muurilla hauskaa oli se, että paikalliset olivat tulleet upeaa ikivanhaa muuria sinne katsomaan, ja silti me olimme siellä se kovempi juttu :D
• Snorklaaminen valashaiden kanssa. Oslob, Cebu, Filippiinit. Tiesin kyllä, että valashai on maailman suurin kala, ja itse asiassa livenä ne olivat jopa pienempiä kuin olin odottanut. Mutta silti ne olivat hätkähdyttävän suuria! Kaikenlaista sitä osaa mielessään kuvitella, mutta todellisuus on kuitenkin aina eri. Kun 6-metrisiä kaloja pyörii ympärillä kymmenen, alkaa väkisinkin vähän jännittää, vaikka tietää niiden olevan täysin harmittomia.
• Vanhalla traktorinrenkaalla kelluminen Nam Xong-jokea alavirtaan. Vang Vieng, Laos. Paikallinen versio kaljakellunnasta! Toki turisteille suunnattuna, eli osallistujat olivat lähinnä turreja vain. Meininki oli kuitenkin hyvä - kukaan ei sikaillut tai törttöillyt, vaikka alkoholia nautittiin ja vieläpä veden varassa. Oli ihanan rentoa lilluskella verkkaisesti virtaavassa joessa. Matkan varrella oli pysähdyspaikkoja, joista sai juotavaa ja syötävää. Loppupysäkillä oli mahdollisuus laskea köysirataa pitkin ja hypätä ilmasta jokeen.
• Labuan Island Malesiassa ja sen kelluva kylä. Ei juurikaan turisteja. Aivan ihanat, maailman ystävällisimmät ja vilpittömimmät paikalliset. He esittelivät ja kuskailivat meitä lukuisiin paikkoihin, ja pääsimme vierailulle mm. yhteen kotiin kylään täällä kelluvassa kylässä! 
• Jättimäinen, upean värinen ötökkä Kinabalu parkissa. Myöhemmin selvitin, että kyseessä oli naaraspuolinen Platerodrilus paradoxus. Englanniksi trilobite beetle. Kinabalu park, Sabah, Borneo, Malesia.
• Songanin kylä Balilla. Vihdoinkin kohtasimme Balilla jotain aitoa! Ei turistin turistia missään. Tämä näkyi niin hyvässä kuin pahassakin - koko kylässä ei ollut minkäänlaista viihdykettä, ruokapaikkaa, eikä oikeastaan kauppaakaan. Yleisiä vessojakaan ei ollut, mutta koska pyysimme kiltisti ja suostuimme maksamaan tuhat rupiaa (n. 5 senttiä), saimme käyttää erään temppelin parkkipaikan wc:tä. Mainitsemisen arvoinen oli myös kulkukoira, joka kapusi kanssamme auringonnousua katsomaan Gunung Baturille ♥ Lisää juttua Songanista tässä postauksessa. Bali, Indonesia.
• Emme lähtökohtaisesti hakeneet reissultamme bile-elämyksiä, mutta pakko on eräs kokemus mainita. Nimittäin valtava, 4-kerroksinen yökerho Kutassa Balilla, jonka nimeä en valitettavasti enää muista. Kävimme tuolla klubilla hostellissa tapaamiemme ranskalaisten kanssa. Periaate klubilla tuntui olevan "jokaiselle jotakin" - ylimmässä kerroksessa soi kunnon reivimusa strobovaloineen, ja mitä alemmas mentiin, sitä rauhallisemmaksi muuttui musiikin tempo. Keskikerros oli ylivoimaisesti suosituin ja täpötäynnä väkeä - siellä soi mm. Rihannaa ja Shakiraa. Keskellä yökerhoa oli Jeesuspatsas, jonka takana oli kello. Bali, Indonesia.
• Campervan-elämä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Ei ahtaan matkailuauton, hienhajun, baby wipes-pesujen, kylmien suihkujen (satunnaista luksusta sekin!), muovimukista juodun lämpimän viinin, erilaisten tortillaviritelmien (riisillä, tonnikalalla, pavuilla, maissilla, majoneesilla... You name it), sekä jollain tienvarsi-parkkipaikalla keittolevyllä kokattujen muna-nuudelikeittojen ja epämääräisten papusörsseleiden voittanutta! ♥ Unohtamatta ilmaisten rest areoiden etsimistä, joista puoletkaan eivät olleet siellä missä piti :'D
• Villit krokotiilit Kakadu national parkissa, ja pikkuruinen vauvakrokotiili joen penkalla, jonka ehdimme nähdä juuri ja juuri pelastautuvan ison aikuisen hampaista, joka syöksyi yllättäen sen kimppuun joen syvyyksistä. Koko ryhmämme kohahti, ja kohtaus oli kuin suoraan jostain Avarasta luonnosta. Kakadu National Park, Pohjois-Territorio, Australia.
• Luonnonvarainen hylje, joka ui ihan selkeästi moikkaamaan meitä. Valtava hyljekolonna paistatteli päivää rantakallioilla eikä piitannut meistä vähääkään - paitsi yksi. Se näki meidät, ja ui pelkäämättä n. metrin päähän meistä. Katseli uteliaana siinä hetken, ja lähti sitten. Paikalla ei ollut ketään muita, eikä ko. paikka tietääkseni muutenkaan ole kovin yleinen turistikohde, joten hylkeen rohkea käytös ihmetytti meitä ja teki vaikutuksen. Kaikoura, Eteläsaari, Uusi-Seelanti.
• Valkoinen kiivi nimeltä Manukura. Pukaha National Wildlife Center, Mt. Bruce, Pohjoissaari, Uusi-Seelanti. Luonnonvaraista kiiviä tuskin koskaan näkee missään, sen verran uhanalaisia ja arkoja ne ovat. Saatoimme tosin kuulla niiden ääntelyä iltahämärässä, ja sitä kai aika usein kuuleekin. Oli kuitenkin huikeaa nähdä edes yksi kiivi, vaikka vankeudessakin, sillä onhan tuo lintu täysin poikkeuksellinen laji. Vieläpä kun on kyse tiettävästi maailman ainoasta albiinosta kiivistä, on toisaalta hyväkin, että se elää turvassa voittoa tavoittelemattomassa Wildlife centerissä. Manukura oli muistaakseni joko pelastettu ihan pikkupoikasena, tai syntynyt vankeudessa, joten villieläjäksi siitä tuskin edes koskaan olisikaan. Se ei osaisi varoa Uuden-Seelannin haitallisia vieraslajeja, esim. opossumeja ja kettuja, jotka ovatkin suuri syy siihen, miksi kiivikanta on pahasti romahtanut. Alunperin maassa kun ei maapetoja ole ollut lainkaan - ihminen tämänkin ongelman taustapiruna on.

Varaanien ja rauskujen jäljillä Komodo national parkissa

Balin jälkeen suuntasimme Floresin saarelle, pieneen Labuan Bajon kalastajakylään. Maisemanvaihdos rauhallisempaan oli ihan kaivattu suunta Balin kovan hälinän jälkeen!

"Ah, miten hyvin rauhaa rakastavalle suomalaiselle sopivaa turreilua!"

Itse piskuisessa Labuan Bajossa ei hirveästi nähtävää ollut - hieno näkymä satamaan toki aukeni hostellimme rappusilta. Siispä syy, miksi tälle pienelle saarelle saavuimme, olikin Komodo national park (indonesiaksi Taman Nasional Komodo). Labuan Bajosta käsin tehdään päivittäin eri pituisia veneretkiä kyseiselle alueelle.
Komodo national park kattaa useamman eri saaren, kuten Komodon, Padarin, Rincan, sekä Kanawan saaret. Alueella on myös saaria, joille ei turisteja päästetä lainkaan - mikä on mielestäni vain hyvä juttu. Näillä saarilla luonto saa olla rauhassa. Lisäksi myös mm. Komodon pääsaarella on paikkoja, jotka on kokonaan suljettu tursiteilta. Erittäin uhanalaiset komodonvaraanit saavat näillä alueilla olla täysin rauhassa ja turvassa.
Mielestäni koko retkemme ajan luonto otettiin muutoinkin huomioon todella hyvin, ja turisteille pidettiin tiukkaa kuria ja infoa siitä, että omille teilleen ei saa lähteä. Toki tämä ei ole vain luonnonsuojelu-, vaan myös turvallisuuskysymys. Aikuinen komodonvaraani kun voi oikeasti olla hengenvaarallinen suuttuessaan. Alueella kerrallaan oleilevien turistien määrää myös säädellään, minkä ansiosta saarilla oli ihanan rauhallista. Ei kauheita ihmismassoja, ei hälyä ja meteliä, vain muutamia asiallisesti käyttäytyviä pieniä matkustajaryhmiä. Ah, miten hyvin rauhaa rakastavalle suomalaiselle sopivaa turreilua!

Me valitsimme yhden yön ja kahden päivän mittaisen retken, ja tottakai sen halvimman mahdollisen. Tämän myös huomasi - veneemme oli melko pieni ja alkeellinen, eikä näin ollen varmastikaan mikään maailman turvallisin. Se oli kuitenkin söpö ja tunnelmallinen! Veneen henkilökunta (3 nuorta miestä) ei juurikaan osannut englantia, ja makuupaikkamme olivat ohuet patjat veneen avonaisessa "yläkerrassa". Ruokaa saimme reissun aikana onneksi paljon, ja se oli hyvää! Muut matkaajat retkellä olivat myös nuoria reppureissaajia kaikki, ja hyvin samanhenkistä porukkaa kuin mekin.

 

Tällaisessa veneessä me majailimme yhden yön ja kaksi päivää. Huom. Kuva ei ole minun ottamani, vaan erään toisen seurueessamme olleen matkailijan. Hän on antanut luvan kuvien käyttöön.

Ensimmäisenä päivänä suuntasimme ensimmäiseksi Pulau Kanawalle, eli siis Kanawan saarelle. Täällä sai snorkkeloida ja ihmetellä pikkukaloja, jotka uiskentelivat ihan saaren rannan tuntumassa. Minulla oli kuitenkin ongelmia snorklausmaskini kanssa - se jotenkin vuosi kokoajan jostain paikasta vettä sisään. Niinpä jätin snorklailun suosiolla vähemmälle ja palasin rannalle ihailemaan maisemia. Ja saari tosiaan oli kaunis - ihanan vaaleaa hiekkaa ja turkoosia, lämmintä vettä.

Kanawalta retkemme suuntautui seuraavaksi niin kutsutulle Manta pointille, eli siis merialueelle, jossa usein liikuskelee giant manta rayta, eli suomeksi paholaisrauskuja. Olin etukäteen innolla odottanut juuri tätä hetkeä; näkisin luonnonvaraisia paholaisrauskuja ja uisin niiden keskellä!
Merenkäynti alueella oli paljon kovempaa kuin olin ajatellut, ja uiminenkin kävi ihan tosissaan työstä. Se kuitenkin palkittiin, sillä parvi paholaisrauskuja saapui paikalle ja ui suoraan alapuoleltani. Miten hienoja otuksia ne ovatkaan! Onneksi minulle sattui tällä kertaa ehjä snorklausmaski, niin sain katsella rauskuja rauhassa vailla maskin täyttymistä vedellä. Nopeina uimareina ne kuitenkin jatkoivat matkaansa ohitsemme melko haipakkaa, joten kauaa en niitä ehtinyt ihastelemaan. Pari hyvää uimaria ui pitkän matkaa rauskujen perässä, mutta lopulta hekin jäivät niistä jälkeen. Sitten pari henkilökuntamme miestä veneeltämme lähtivät jollain puisella pikku pelastusveneellä hakemaan uimareita, sillä he olivat uineet niin kauas, että henkilökunta pelkäsi heille käyvän jotakin. Itsekin olin ihan huomaamatta ajelehtinut jo parinsadan metrin päähän veneestä, ja siinä aallokossa sai kyllä ihan tosissaan polskia, että pääsin takaisin. Olin ihan kunnolla hengästynyt perille päästyäni.

 

Siinä se on - ihka ilmielävä, luonnonvarainen paholaisrausku! Huom. Kuva ei ole minun ottamani, vaan erään toisen retkellämme mukana olleen matkailijan. Hän on antanut luvan kuvien käyttöön.

 

Huom. Kuva ei ole minun ottamani, vaan erään toisen retkellämme mukana olleen matkailijan. Hän on antanut luvan kuvien käyttöön.

 

Tätä hienoa kokemusta seurasi seuraava; pulau Padar, jossa kapusimme korkealle mäelle katsomaan auringonlaskua. Tällä saarella näimme myös Timorin kauriita.

Kauniin auringonlaskun jälkeen tulikin melko nopeasti säkkipimeää, kuten näin lähellä päiväntasaajaa aina käy. Vene ajettiin rauhallisesti mahdollisimman tyynelle merialueelle ja ankkuroitiin siihen. Niin me sitten yövyimme ihanassa valtavassa siskonpedissä kaikki matkustajat - mutta sekin oli vain hauskaa ja tunnelmallista! Lisäksi tyynellä merellä kirkkaan tähtitaivaan alla nukuin ainakin itse kuin tukki. Aamulla kehaisin Suville, että onneksi kukaan paikallaolijoista ei kuorsannut, johon Suvi mainitsi, että itse asiassa minä vähän kuorsasin - enkä oikeasti koskaan kuorsaa! Taisivat raitis meri-ilma sekä päivän uintiretket tehdä tehtävänsä.

"Lähes aina liian rohkeasti lähestyvälle varaanille riitti varoituksena kepin heilautus, jolloin ne lähtivät yleensä suosiolla muualle."

Seuraavana päivänä koitti sitten toinen suuresti odottamani hetki - näkisimme pian komodonvaraaneja. Suuntasimme pulau Komodolle, jossa oli jopa hiukan muitakin turisteja meidän lisäksemme. Silti oli kuitenkin mukavan rauhallista, ei mitään yleistä hälinää ja ruuhkaa.
Koska veneheppumme eivät osanneet englantia, ja koska heidän tehtävänsä oli nimenomaan hoitaa vain kuljetuksemme ja ruokkimisemme, eivät he opastaneet meitä maalla lainkaan. He eivät edes poistuneet veneestä. Muilla saarilla olimme saaneet liikkua ihan vapaasti keskenämme, mutta Komodolla saimme saarelta ihan oman oppaan. Yksin kulkeminen saarella oli ehdottomasti kielletty.
Oppaamme johdatti meitä pitkin saarta ja kertoili paljon luonnosta. Hän, kuten myös muut oppaat koko Komodo national parkissa, ovat paikallisia ja juurikin Komodon alueelta kotoisin. Hän siis tiesi paljon ympäröivästä luonnosta, ja osoitteli ja näytti meille pitkällä kepillään milloin mehiläispesiä, milloin villisikoja, kauriita ja apinoita. Jokaisella saaren oppaalla oli vastaavanlainen parimetrinen keppi - se oli myös yksi turvallisuusvaruste.

Heti saarelle saapuessamme olimme jo nähneet pari komodonvaraania - ne vain makoilivat turisteista piittaamatta ihan rakennusten lähettyvillä. Oppaamme selitti, että niillä on juuri tähän päivän kuumimpaan aikaan lepoaika, jolloin ne pyrkivät esimerkiksi rakennusten varjoon lepäilemään. Oli hurjaa nähdä kaksimetrinen lisko niin läheltä! Alle parin metrin päähän makoilevia jättiläisiä meitä ei päästetty, mutta en itse olisi kyllä lähemmäs uskaltanut mennäkään. Kyllä nuo esihistoriallisen näköiset "lohikäärmeet" sen verran kunnoitusta herättivät.
Pidemmällä saaren metsissä näimme sitten yhden vähän aktiivisemman varaaninaaran, joka saapui paikalle juomaan vettä. Se tarkkaili meitä uteliaasti ja lipitteli vettä rauhassa. Kun se alkoi lähestyä meitä, oppaamme otti keppinsä käyttöön ja osoitti sillä kohti varaania. Lisko pysähtyi, katseli hetken, ja vaihtoi sitten suuntaa. Juuri tätä varten näitä keppejä kannetaan, kertoi oppaamme. Eivät ne varaania pysäyttäisi, mikäli se tosissaan meinaisi päälle käydä, mutta lähes aina liian rohkeasti lähestyvälle varaanille riitti varoituksena kepin heilautus, jolloin ne lähtivät yleensä suosiolla muualle.

Näimme saarella myös pienempiä, teini-ikäisiä varaaneja, jotka juuri olivat siinä iässä, että olivat uskaltautuneet puista alas. Heti kuoriuduttuaan varaaninpoikaset nimittäin kiipeävät lähimpiin puihin turvaan - muutoin niiden oma emo söisi ne (hmm, miksiköhän tämä laji mahtaa olla uhanalainen?). Puissa ne sitten elelevät, kunnes ovat tarpeeksi kookkaita - n. 1-1,5 metrin mittaisia - elelemään myös maan tasalla suhteellisen turvassa. Aikuiset varaanit eivät sitten puihin enää kiipeilekään.
Näimme saarella myös pari pesää. Niiden luo oli asetettu varoituskyltit, jottei kukaan vahingossakaan menisi liian lähelle niitä. Varaanimammat nimittäin ovat raivokkaita jälkikasvunsa puolustajia (siihen saakka, kunnes poikaset kuoriutuvat, ja niistä tuleekin hyvä makupala), ja ne pysyttelevät aina jossakin pesänsä lähettyvillä, mikäli siellä on munia.

Visiitti Komodon saarelle oli kyllä huikea - komodonvaraanit olivat juuri niin mahtavia kuin olin ajatellutkin!

Komodolta siirryimme Rincan saarelle, joka oli luonnoltaan mäkisempi ja vähän karumpi. Täälläkään ei saanut liikkua kuin määrätyillä reiteillä, ja vain keppivarustellun paikallisen oppaan kanssa. Näimme varaaneja, apinoita, sekä myös jokusen vesipuhvelin.

Rincalta sitten suuntasimme viimeisen kohteemme luo, eli pinkille rannalle, joita on ilmeisesti parikin kappaletta Komodon alueella. En enää tarkalleen muista, minkä saaren rannalla me olimme.
Hyppäsimme veneestämme suoraan snorkkeleiden kanssa veteen, jossa saatiin taas ihastella mitä moninaisempia upeita kaloja ja koralleja. Täällä oli elämää paljon! Uimme myös ihan rannallekin asti lepäilemään.

 

Pink beach. Huom. Kuva ei ole minun ottamani, vaan erään toisen matkaajan, joka oli kanssamme retkellä. Häneltä on saatu lupa kuvien käyttöön.

 

Juurikaan tämän parempia snorklauskuvia minusta ja Suvista ei saatukaan :D Huom. Kuva ei ole minun ottamani, vaan erään toisen matkaajan, joka oli kanssamme retkellä. Häneltä on saatu lupa kuvien käyttöön.

Tämä parin päivän retki Komodon kansallispuistoon oli kaikin puolin huikea, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Voisin hyvin mennä vielä uudestaankin. Tämän retken aikana näin mielestäni reissumme kauneimmat auringonlaskut, sekä myös eräitä upeimmista koskaan näkemistäni maisemista. Unohtamatta tietenkään ikimuistoisia luontokohtaamisia. Olen pienestä pitäen ollut kova eläinfani, ja katsoin lapsena aina innoissani jokaisen luonto-ohjelman joka telkkarista tuli, ja luin jokaisen eläinaiheisen kirjan, mitä kirjastostamme löytyi. Se pieni eläinfani elää minussa edelleen tänäkin päivänä vahvasti, ja voisikin sanoa, että yksi unelmistani toteutui tällä reissulla nähdessäni kaksi huikeaa fanittamaani villieläintä - paholaisrauskun ja komodonvaraanin - luonnossa.