Auringonpaistetta, sateenkaaria ja Tinapurkkilahden delfiinit

Brisbanen jälkeen seuraava pysähdyspaikkamme Australian Queenslandin roadtripillämme oli Sunshine Beach - olimme kuulleet, että siellä on kaunis ranta, kuten nimestäkin ehkä voisi päätellä, mutta pääasiallinen syy stoppiimme siellä oli ravintola Sum Yung Guys, Australian Masterchefin 8. kauden toiseksi tulleen Matt Sinclairin perustama aasialainen ravintola. Molemmat kokkeina olemme seuranneet Australian Masterchefiä - minä hieman vähemmän, Suvi enemmän - joten meitä ilman muuta kiinnosti katsastaa kyseinen ravintola, kun se sopivasti matkamme varrellekin sattui. Myös itse ruoasta olimme kuulleet kehuja. Elikkä ei muuta kuin uikkarit niskaan, pikku pulahdukselle Tyyneen valtamereen, ja illalliselle Sum Yung Guysiin! Meillä tosin kävi pieni kämmi, kun olimme menossa ravintolaan; emme tajunneet, että ravintola oli rakennuksen yläkerrassa, vaan menimme alaovesta sisään, ja rupesimme ihmettelemään, kun paikka muistutti enemmän pubia kuin ravintolaa. Ruokalistakaan ei ollut kovin aasialainen, valikoimissa oli lähinnä burgereita ja sandwicheja. Menimme ulos, otimme silmät käteemme, ja hoksasimme, että meidän etsimämme ravintolan sisäänkäynti olikin portaiden yläpäässä, oho.

Harha-askeleistamme huolimatta olimme heti ravintolan auettua ensimmäisinä paikalla, sillä meillä oli kauhea nälkä. Suvi heitti vitsillä, että kohta varmaan Matt itse kävelee tuohon keittiön luukulle. Ja paria sekuntia myöhemmin niin tapahtuikin! Nauroimme molemmat tuurillemme, että hän oli juuri tänään töissä, ja juuri tähän aikaan, ja Suvi mietti, kehtaako pyytää yhteiskuvaa hänen kanssaan. Minä totesin, että jos pyydetään, niin tehdään se nyt, ennen kuin serviisi lähtee kunnolla käyntiin, koska sen jälkeen hänellä tuskin on enää aikaa. Niinpä käväisimme luukulla vaihtamassa pari sanaa Mattin kanssa, ja hän oli vain iloinen ja huvittunut, että tunnistimme hänet, ja suostui oikein mielellään kuvaan kanssamme. Tarjoilija otti meistä kuvan, ja me palasimme myhäilleen pöytäämme odottamaan ruokiamme, jotka olivat muuten todella herkullisia! Alkuruoaksi jaoimme seesaminsiemenillä kuorrutettuja rapu-kakkusia chilimajoneesilla, pääruoaksi otin ankkaa ja Suvi bataattia ja kasviksia. Maistelimme toistemme annoksia, ja kaikki olivat aivan ihania. Edelleen vesi herahtaa kielelleni.

Matt Sinclair, omistaja itse, juuri ennen kiireisen serviisin alkua. Ja me, hieman päivästä rähjääntyneinä.

"Kyseinen puu oli kuitenkin jonkin sortin papupuu, joka pitkin yötä heitteli painavia papujaan kuin kiviä meidän päällemme."

Maistuvan illallisen jälkeen suuntasimme etsimään yöpaikkaa Noosasta, josta meidän oli määrä startata seuraava päivämme. Noosassakin kuitenkin kohtasimme pieniä vaikeuksia (omatoimisen matkailun miinuspuolia) - emme meinanneet millään löytää rest areaamme, vaan ainoastaan jonkin maksullisen camping-alueen. Jonkin aikaa ympäriinsä pyörittyämme ja Google mapsia selattuamme tajusimme kuitenkin, että kyseinen camping-alue on juurikin meidän rest areamme. Sijainti oli täsmälleen sama. Missään ei vain ollut ollut infoa siitä, että yöpyminen siellä olisi maksullista, sillä rest areoiksi listattavat paikat, jotka olimme etukäteen ylös katsoneet, olivat kaikki ilmaisiksi merkittyjä. Koska lähimailla ei kuitenkaan ollut muitakaan yöpymispaikkoja, ajoimme camping-alueelle ja yövyimme siellä. Hinta oli 12 dollaria per naama, alueella oli hyvin tilaa, oli keittiö, grillauspaikka, sekä kunnon suihkut ja vessat, joten maksu, johon emme olleet varautuneet, ei lopulta kovin paljoa harmittanutkaan (vaikka budjettimatkaajina toki olisimme mielellämme senkin rahan käyttäneet johonkin muuhun). 

Parkkeerasimme yöksi mukavan oloisen ruotsalaispariskunnan pakun viereen, puun katveeseen. Kyseinen puu oli kuitenkin jonkin sortin papupuu, joka pitkin yötä heitteli painavia papujaan kuin kiviä meidän päällemme, kuten jo tässä postauksessa mainitsin. Vältyimme kuitenkin onneksi saamasta papuja päähämme. Mitä tässä äkkiseltäni googlailin, niin kyseisen puun nimi on ilmeisesti todellakin Puupapu, Castanospermum, tunnetaan myös nimillä Moreton Bay Chestnut ja Blackbean. Kyseinen puu on ainoa lajiaan.

Tässä tuo pahamaineinen puupapu.

Aamulla lähdimme Noosa National Parkiin, jossa teimme mukavan muutaman kilometrin kävelylenkin. Puisto on todella hyvä kävelypaikka, sillä heti alkuun selkeissä opasteissa neuvotaan eri kävelyreittejä, sekä niiden pituudet ja vaikeusasteet. Huonokuntoisempi tai vaikka vähän vanhempi ihminen näkee heti, mihin suuntaan kannattaa mennä, ettei kulje turhaan väärään suuntaan, kun upeille maisemille vievä reitti onkin 14:n kilometrin mittainen. Itse kuljimme kenties suosituimman reitin, joka vie delfiinienkatselupaikalle, ja sieltä takaisin. Delfiinejä ei näkynyt, eikä myöskään villejä koaloja, joita Noosa National Parkissa silloin tällöin saattaa kertoman mukaan myös näkyä, mutta myöhemmin näimme kuitenkin onneksi molempia. 

Hienot maisemat kulkivat kävelyreitin kanssa alusta loppuun. Vaikka alkuun oli melko pilvistä ja kävelimme koko ajan puiden katveessa, päästyämme reitin loppuun ja takaisin aloituspisteeseemme, olin ruskettunut niin, että olin saanut jo näkyvät rajat! Tosin, minuun on aina tarttunutkin väri helposti, ja lisäksi olin tullut juuri päättyneestä Suomen talvesta Australiaan, joten ei ihme, että iho reagoi auringonvaloon heti.

Päätimme lenkkimme Little Cove Beachin rannalle vilvoittelemaan meressä.

Rauhaa ja hiljaisia luontokokemuksia kaipaaville ei Noosa National Park kuitenkaan sovi. Paikalla oli melkoisen paljon muitakin turisteja, eniten ehkä lomailevia paikallisia. Kapeilla kävelypoluilla sai jatkuvasti väistellä vastaantulijoita ja ohi juoksevia, kiireisiä tai muuten aktiivilomaa viettäviä turisteja. Kansallispuisto oli kaikin puolin ihan kiva, enkä kadu, että menimme sinne, mutta sanotaanko näin, että kyllä Australiasta huomattavasti hienompiakin paikkoja löytyy, ilman vastaavanlaisia ihmislaumoja...

Seuraavaksi suuntasimme noin 130 kilometrin päähän pohjoiseen, Rainbow Beachille. Sielläkin kävimme meressä, ja ihan vahingossa kameraani ikuistui meren kuohuja kuvatessani myös sateenkaari; mistähän lienee Rainbow Beach saanut nimensä. Uituamme ja syötyämme menimme paikallisen Luken luo, johon Suvi oli tutustunut jo aiemmin Australiassa ollessaan. Istuimme iltaa Luken ja hänen kavereidensa kanssa, pelasimme biljardia, joimme viiniä ja juttelimme maidemme välisistä eroista, ja kaikesta muustakin. Näytin heille kuvia Suomen talvesta, ja he olivat aivan haltioissaan, eiväthän he koskaan eläissään olleet nähneet lunta. Kuuntelimme Youtubesta ensin Australialaisia artisteja, sitten Eppu Normaalia ja Bomfunk MC'siä. Tunnelma oli mukavan rento ja leppoisa.

Vietimme yön Lukella, ja seuraava päivä käynnistyi melko hitaanpuoleisesti ja tahmeasti kostean iltamme ansiosta, joten syötyämme aamiaista, jota Luke ja hänen ihana äitinsä (jonka kanssa minulla oli muuten aamulla todella mukavat ja syvälliset keskustelut, kun Suvi vielä nukkui) meille kiltteinä valmistivat, ehdimme pulahtaa vielä kerran meressä, jonka jälkeen olikin jo aika jatkaa matkaa. Lämpimästi hyvästelimme isäntämme ja emäntämme.

Näetkö Rainbow Beachin sateenkaaren?

Seuraava yö tuli vietettyä taas sitten täysin vahingossa löytämällämme ilmaisella rest arealla; huudahdin vain Suville ajaessamme, että hei, käänny tuonne!  Kyseistä rest areaa emme olleet etukäteen mistään löytäneet, mutta paikalla oli ilmaista yöpymismahdollisuutta kuvaava rest arean merkki, joten paikalle sai siis vapaasti jäädä. Alkuperäinen paikka, johon aioimme yöksi mennä, olisi ollut himpun verran matkaa väärään suuntaan, joten tämä oli iloinen yllätys meille.

"Kyseinen yksilö, joka paikalle saapui, on käynyt paikalla syömässä jo 27 vuotta."

Seuraavana aamuna oli vuorossa aikainen herätys ja suunta Tin Can Baylle. Joka aamu noin seitsemän, kahdeksan aikoihin saapuu Tin Can Bayhin useita täysin luonnonvaraisia delfiinejä avomereltä. Vapaaehtoisjärjestö, joka hoitaa delfiiniensuojeluprojektia, antaa paikalle tulevien ihmisten 10 dollarin maksusta ruokkia delfiinejä, ja raha käytetään mertensuojelutyöhön. Näin delfiinit ovat oppineet tulemaan paikalle, jossa ne joka aamu saavat ruokaa samaan aikaan. Tietenkään mitään satavarmaa takuuta siitä, että delfiinejä tulee, ei ole - nehän ovat villieläimiä, jotka asustavat kaukana merellä. Projekti Tin Can Bayssa on kuitenkin jatkunut jo vuosikymmenien ajan, delfiinit ovat siirtäneet tiedon sukupolvelta toiselle, joten mitä todennäköisimmin joku niistä tulee aina paikalle; niin tuli nytkin, tosin vain yksi, kun kuuleman mukaan niitä yleensä on paikalla viidestä kymmeneen. Kyseinen yksilö, joka paikalle saapui, on käynyt paikalla syömässä jo 27 vuotta.

Samalla, kun ihmiset odottivat omaa vuoroaan päästä ruokkimaan eläintä, kertoivat homman järjestäjät infoa delfiineistä ja merien suojelun tärkeydestä, ja röyhkeät, ihmisten ympärillä pyörivät meriharakat yrittivät viedä turisteilta delfiineille tarkoitettuja kaloja jopa käsistä.

Itsekin kävin tietysti myös syöttämässä kalan hurmaavalle pullonokalle, joka nappasi sen nopeasti kädestäni. Todella huikea kokemus! Kuvaa tästä ei tosin ole.

Mies kalastaa Tin Can Bayssa. Hetki kuvan ottamisen jälkeen hän alkoi rupatella kanssani.

Tin Can Bayn jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa kohdettamme - Agnes Wateria, jossa tarkoituksemme oli kokeilla surffaamista. Pysähdyimme matkan varrella Bundabergissa, jossa pidimme lounastauon ja kävimme kaupassa. 

Bundabergissa näin reissun ensimmäiset pelikaanit, siis vau!  Hauskannäköiset jättinokat hengailivat kaikessa rauhassa kolmen porukassa joen rannalla. Olin taas aivan haltioissani Australian suuresti Suomesta poikkeavasta luonnosta. Saatoin rastittaa yhden kohteen kuvitteelliselta listaltani Australian eläimistä, jotka halusin reissun aikana nähdä (koala, kenguru, iso hedelmälepakko eli lentävä koira, "naurava lintu" kookaburra, pelikaani, krokotiili, vesinokkaeläin, delfiini, merikilpikonna, klovnikala, kasuaari). Reissun lopulla olin nähnyt kaikki eläimet listaltani, tosin niistä krokotiilin, kasuaarin ja vesinokkaeläimen vain eläintarhassa. Kaikkia muita näin kuitenkin luonnonvaraisena, mikä oli minusta todella upeaa! 

Mainitsemisen arvoista mielestäni myös on, kuinka erilaisia ihan tyypilliset kaupunkilinnutkin ovat Ausseissa; kultatöyhtökakaduja, iibis-lintuja ja huikean värisiä loriineja, unohtamatta tietenkään kenties kaikkein mielenkiintoisinta lintua, kookaburraa, jonka ainutlaatuinen, jonkin apinan ääntelyn mieleen tuova hulvaton huuto yön pimeydessä kuulostaa jopa hieman pelottavalta, etenkin, kun kuoroon yhdistyy useampi lintu. Yhtäkään varpusta, tiaista, varista, tai muita Suomelle tyypillisiä lintuja ei näkynyt missään, vaan jokainen Australiassa täysin tavanomainenkin lintu muistutti joko ulkonäkönsä tai pitämänsä äänen perusteella enemmän jotakin Pokémonia, kuin joka päivä nähtävää eläintä, joka vastaa paikallisille samaa kuin meille naakka. Sama juttu oli kasvien suhteen - yksikään puu tai puska ei näyttänyt millään tavalla tutulta. Mielestäni tämä oli yksi hienoimpia ja eniten minua kiehtovia asioita Australiassa; olet kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa, joka on ollut muista mantereista erillään jopa miljoonia vuosia, joten kaikki, mikä on luonnossa tavallista siellä, on suomalaiselle todella erikoista.

Brisbane ja Lone Pine Koala Sanctuary

Missä sijaitsee maailman ensimmäinen ja suurin koalapuisto, jossa voi myös pidellä koalaa sylissä? Aivan oikein, Brisbanessa, Queenslandin osavaltion pääkaupungissa, Australian itärannikolla. Brisbane oli päälle kahden viikon mittaisen Australianreissumme lähtöviiva. Vietimme kaupungissa pari yötä ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa pohjoiseen päin. Parin miljoonan asukkaan siisti ja moderni kaupunki olikin hyvä paikka aloittaa; saimme sieltä hommattua automme, minulle puhelinliittymän matkan ajaksi, ja pari päivää riitti hyvin kaupungin katsastamiseksi, Brisbanessa kun ei sikäli mitään niin ihmeellistä nähtävää ole, joka meitä houkuttaisi. Paitsi tietty se koalapuisto.

Pienen kaupunkikävelyn ja -kiertelyn, pulahduksen public pooliin ja käytännön järjestelyjen hoitamisen jälkeen olikin vierähtänyt jo ensimmäinen kokonainen päivä. Jos muuten ajelee Brisbanessa (tai muissa isommissa kaupungeissa) autolla, kannattaa ottaa huomioon tietullit ja pyrkiä välttämään niitä, etenkin jos matkustaa muutenkin pienellä budjetilla. Me hölmöinä ajoimme kaksi kertaa saman tietulli-sillan läpi, vaikka reittejä olisi ollut muitakin...

Vietimme ensimmäisen luvattoman yömme (niitä kertyi parin viikon aikana kaksi kappaletta) jollakin Brisbanen esikaupunkialueella, jolla piti olla rest area, mutta jota emme yli tunnin etsinnästä huolimatta löytäneet. Mitä todennäköisimmin se oli paikalla olleen rakennustyömaan aitojen sisäpuolella. Kuten tässä postauksessa jo kerroinkin, vältimme silkalla tuurilla 500 dollarin sakot, jotka luvattomasta yöpymisestä autossa voi saada, ja saimme ainoastaan kirjalliset nuhteet joltakin alueen asukkaalta. Tästä opimme, että jatkossa siis katsomme valmiiksi vähintään kaksi eri rest areaa suhteellisen läheltä toisiaan, jotta meillä olisi varavaihtoehto, mikäli alun perin suunniteltua yöpaikkaa ei löydykään. Tämäkään ei kuitenkaan auta, jos hölmöilee jotenkin muuten asiansa - kuten me teimme vielä myöhemmin, palattuamme Magnetic Islandilta, ja meiltä loppui bensa. 

Herättyämme aikaisin aamulla hipsimme siis vähin äänin pois asuinalueelta, emmekä jääneet syömään aamupalaa tai edes harjaamaan hiuksiamme, kun häpeissämme ajoimme kohti n. 15 kilometrin päässä sijaitsevaa Lone Pine Koala Sanctuarya. Sen suurehkolle parkkipaikalle sitten asetuimme hetkeksi, keittelimme aamupuurot ja -kahvit ja hoidimme itsemme ihmisen näköisiksi. Lisäksi täytimme automme vesisäiliön; Koala sanctuaryn ulkopuolella on pieni piknik-/grillausalue, joka on vapaassa käytössä silloinkin, kun puisto ei ole auki, ja sieltä löytyy myös vesipiste (ei kuitenkaan juomakelpoista vettä) ja vessat.
Kun puisto sitten yhdeksältä aukesi, olin ihan ensimmäisten joukossa lippuluukulla, olimmehan olleet paikalla jo pari tuntia. Suvihan oli majaillut Australiassa jo viisi kuukautta ennen minua, ja hän oli käynyt tässä koalapuistossa jo paljon aiemmin, joten hän jäi autolle odottamaan siksi aikaa, kun minä menin alueelle.

Eläintarha on toki aina eläintarha, eikä ihmisiin tottuneiden eläinten näkeminen kalterien takana ole tietenkään mitään verrattuna luonnossa bongattuihin eläimiin, mutta silti Lone Pine Koala Sanctuary oli mielestäni oikein kiva kokemus. Yllätyin siitä, miten rauhallinen tunnelma puistossa oli - olin varautunut sormillaan osoitteleviin ja kameroidensa kanssa heiluviin turistimassoihin, ja heidän innostuksesta kirkuviin lapsiinsa, mutta ihmiset olivatkin todella rauhallisia ja asiallisia, myös lapset. Tietty myös sillä on vaikutusta asiaan, että olin paikalla heti puiston auettua, ja turistien määrä oli vielä suhteellisen vähäinen - puolenpäivän aikoihin paikalla on jo monta kertaa enemmän porukkaa, ja varmasti tunnelmakin on silloin rauhattomampi.

Lone Pine Koala Sanctuaryn kengurut eivät paljoa ihmisiä kammoksu.

Tässä Koala sanctuaryssa näkee kaikkia klassisia Australian eläinlajeja - kenguruita, emuja, dingoja, krokotiileja, hedelmälepakoita, vesinokkaeläimen, pussipiruja, maailman myrkyllisimpiä käärmeitä, taipaaneja, kasuaarin (jos sen vain aitauksestaan bongaa, kasuaarit tuppaavat välttelemään esillä olemista), sekä tietty niitä koaloja. Luonnonvaraisia liskoja näkyy siellä sun täällä kivillä paistattelemassa päivää - ne eivät siis ole puiston asukkaita. Hedelmälepakoita muuten näimme useastikin ihan luonnonvaraisinakin lentelemässä ilta-aikaan, ja kaupungissa! Ne elävät parvissa, ja oli melko vaikuttava näky todistaa kymmenien kissankokoisten lepakoiden lentävän suoraan yli, hiljaisina kuin kuolema.

Mutta tosiaan, koalapuistoon takaisin. Paikasta löytyy kenguruaitaus, johon saa vapaasti mennä sisälle, kunhan vain muistaa ensin pestä ja desinfioida kätensä portilla. Puistossa pääsee siis myös kenguruiden kanssa kosketuksiin, ei vain koalojen, ja niitä saa (lisämaksusta) syöttää. Itse olin Suvilta kuullut, ettei niiden ruokapussiin kannata tuhlata rahojaan, koska ne harvemmin jaksavat syödä, niitä kun ruokkivat sadat turistit joka päivä, ja tietty puiston henkilökunta. Menin siis aitauksessa käymään ilman ruokapussia, ja toden totta, ehkä 20:sta kengurusta vain muutama oli turistien luona syömässä, muut vain loikoilivat varjoissa. Itse siis tyydyin vain katselemaan kenguruita. Yksi ahne kaveri loikki luokseni heti, kun edellisiltä loppui ruoka - ja haisteltuaan tyhjiä käsiäni loikki heti aikailematta seuraavien ihmisten luo.

"Kuka voisi vastustaa, kun saa pitää oikeaa, elävää koalaa sylissään?"

Kello 10 alkoi jonotus koalan sylissä pitämistä ja koalakuvia varten, ja minä liityin jonoon. Kuvauslipuke piti lunastaa etukäteen viereisestä kaupasta, ja moni joutui kääntymään oman vuoronsa koittaessa takaisin lippua hakemaan. Itse onneksi huomasin asian, ennen kuin aloin jonottamaan - sikäli hassua, ettei lippua myydä suoraan jonossa, mikä olisi kaikkein loogisinta. Hinta oli muistaakseni 25 dollaria, ja tuo summa, samoin kuin pääsylippu koko puistoon (36 dollaria) käytetään yksinomaan puiston ylläpitoon, eläimistä huolehtimiseen, sekä uusien eukalyptuspuiden istuttamiseen, joten ainakaan kovin karvas rahastuksen maku ei suuhun hommasta jäänyt (vaikka toki mukana summassa on varmasti jokin lisä pomojen pikkutakkejakin varten). Jonotus sujui melko nopeasti, sillä koaloja hoitajineen oli paikalla kolme. Kokemus oli tietysti hyvin eläintarha-/turistimainen, ja silkkaa ihmisten huvittamista varten, mutta kuka voisi vastustaa, kun saa pitää oikeaa, elävää koalaa sylissään? En minä ainakaan.

Sylissäni ollut koala oli pehmeäturkkinen, painava uros nimeltään "General", Kenraali. Kenraalia ei tuntunut stressaavan ihmispaljous, eikä oikein mikään muukaan. Itseasiassa se alkoi rapsutella korvaansa sylissäni, ja ainakin hoitajan mukaan tämä viestii siitä, että koala on rentoutunut. Stressaantunut koala ei liiku eikä rapsuttele itseään, vaan pönöttää jähmettyneenä paikallaan. Mukavaa siis kuulla, että Kenraali viihtyi sylissäni. Lopuksi se vielä ikään kuin halasi minua; otti tukevamman otteen ja nojasi minua vasten. Todella suloista, ja hämmentävääkin! Hoitaja totesi, että selkeästi se jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa syliini.
Jäljelle jäävä fiilis oli siis todella kiva, eikä kaduttanut yhtään, että olin kokemuksesta maksanut 25 dollaria. Myöskin se, että huomasin, ettei kontakti turistien kanssa tuntunut stressaavan koaloja, tuntui hyvältä ja kevensi mieltä. Eläinten hyvinvointia ei koskaan pitäisi vaarantaa, eikä aiheuttaa turhaa stressiä ihmisten huvituksen vuoksi.

Tunnissa olin jo kunnolla ja rauhassa ehtinyt kiertää koko puiston, joten koalan kohtaamisen jälkeen palasin autolle, josta matkamme jatkui heti karttaa ylöspäin, kohti Sunshine Beachia ja Noosaa. Olin aivan haltioissani koalasta koko loppupäivän, enkä voinut olla hymyilemättä miettiessäni karvaista, pyöreää pyllyä, jota pitelin aamulla käsilläni.