Magnetic Island, koalojen saari

Jos haluaa nähdä luonnonvaraisia koaloja Australian Queenslandissa, on Magnetic Island siihen paras ja varmin vaihtoehto. Pikkuisella saarella on koko Queenslandin suurin koalapopulaatio, ja saaren asukkaat joutuvat ajoittain jopa häätämään niitä pois pihoiltaan, joten koalojen näkeminen on lähes varmaa. Saari on n. 12 kilometriä pitkä päästä päähän, joten periaatteessa innokas kävelyn harrastaja voi liikkua ihan vain kävellen paikasta toiseen. Ilmasto on kuitenkin kuuma ja kostea, kuten koko Queenslandissa, joten kävellessä voi helposti tulla tuskaisen hiki, huolimatta siitä, että välillä kävisikin meressä viilentymässä. Lisäksi kävely vie aikaa, joten koska itsellämme oli vain päivän verran aikaa nähdä saari, vuokrasimme auton päiväksi. Myös bussit kulkevat saaren päästä päähän, mutta sopivasti missasimme bussin juuri kun astuimme lautasta ulos ja jäimme hieman liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, ja seuraava julkinen olisi kulkenut vasta tunnin päästä. Päivävuokra autosta ei ollut mitenkään älyttömän kallis, kuudenkymmenen dollarin luokkaa, eikä autoa tarvinnut tankata, ja jälleen etuna on, kuten omassa vuokra-autossa muutenkin, että saarta saa kiertää ihan omaan tahtiin ja vapaasti. Ja omasta autosta puheenollen - jätimme päiväksi pakumme Townsvillen satamaan, josta saarelle lähdimme, noin seitsemän dollarin hintaan.

"Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan!"

Ensin ajoimme aivan saaren toiseen kärkeen, Horseshoe bayhin, jossa kiertelimme tovin. Kävimme syömässä ja sitten suuntasimme Forts Walkille, kenties Magnetic Islandin suosituimmalle kävelyreitille. Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan! Forts walk alkoi ihan rauhallisissa merkeissä hiekkatietä, joka pikkuhiljaa muuttui kivisemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Alkoi nousu ylämäkeen, ja paahtava keskipäivän aurinko hiosti meitä. Lopulta vastassa olikin useampi sata askelta jyrkkiä kivirappusia, joilla oli jälleen lisää kiviä ja kuoppia, ja joiden päällä kasvoi puiden juurakoita. Tällä vaelluksella ballerinani sitten hajosivat, ja varpaani alkoivat paistaa kivasti kärjistä läpi. Ne saivat myöhemmin jäädä pysyvästi Ausseihin ja Cairnsiin, hostellin roskakoriin.

Tästä kuitenkin opimme sen, että niinkään reitin pituutta ei kannata tuijottaa, vaan sen läpikäymiseen arvioitua aikaa - Forts Walkille se oli pari tuntia. Olimme kuitenkin kuvitelleet, etteivät aika-arviot kerro mitään, että ne ovat lähinnä niitä maksimiaikoja, joiden puitteissa reitit pitäisi saada vaikkapa liikuntarajoitteisenakin käytyä läpi, mutta kuvittelimme väärin. Jälleen oppi jotakin uutta.

Heti reitin alkupäässä bongasimme ensimmäisen luonnonvaraisen koalan: pieni harmaa pallo näkyi polun yllä, korkealla eukalyptuksen oksalla. Se vilkaisi meitä lievästi sanottuna epäkiinnostuneena, ja jatkoi torkkumistaan.

Kiivetessämme yhä vain ylöspäin saavuimme toisen maailmansodan aikaisille viestintätorneille ja muille rakennuksille, joita ilmestyi yhä vain uusia pitkin reittiä. Tätäkään emme olleet etukäteen tienneet. Jokaisen rakennuksen luona oli jokin tietokyltti - mikä oli vanha parakki, mikä toiminut sotilaiden ruokasalina, mikä ollut tärkeä viestintätorni. Yhden tornin katolta avautui aivan huikeat näkymät ympäri saarta ja Tyyntä valtamerta.

"Mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja."

Kävely oli melko rankkaa ilman kunnon varusteita ja vielä kaikkein kuumimpaan vuorokauden aikaan, mutta ehdottomasti sen arvoista. Maisemat olivat eräitä upeimmista reissumme aikana näkemistä, kohtasimme historiaa ja opimme Australian roolista toisessa maailmansodassa (en ollut edes tiennyt, että Australiakin oli jollakin tavalla osallisena sodassa, vaikkei nyt varsinaisesti sotinutkaan), ja - mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja. 

Palatessamme reittiämme takaisinpäin oli erään ihan polun varrella kasvaneen puun vierelle kokoontunut lauma ihmisiä, ja me menimme katsomaan, mitä siellä tapahtuu. No, koalahan se siellä puussa oli, vain parin, kolmen metrin korkeudella. Puussa oli myös saksalainen nuori nainen. Koalaa lievästi sanottuna ahdisti, kun ymmärtämätön turisti yritti änkeä kirjaimellisesti iholle, eukalyptuksen oksa kädessään, yrittäen syöttää sitä pelokkaalle eläinparalle. Jälleen rupesi ärsyttämään sama asia kuin Cape Hillsboroughssa; kuinka aikuisilta ihmisiltä voi puuttua aivan totaalisesti kunnioitus luontoa kohtaan? Onneksi tilanne kuitenkin päättyi koalan kannalta parhain päin, kun paikalle pysähtyi myös paikallinen patikoimassa ollut perhe, joka totesi saksalaiselle, että koalathan voivat sitten purra. Tästä turistit järkyttyneinä: "Really???" ja kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli ollut puhe, juuri silloin koala huitaisi käpälällään vihaisesti sille tarjottua eukalyptuksen oksaa. Häirikköturisti säikähti, kipusi äkkiä maahan ja luikki nopeasti kavereineen tiehensä. Kohtaus oli melko koominen (siis todellakin, kuvitteleeko joku, ettei villieläin voi uhattuna purra, vaikka kyseessä kuinka olisikin söpö ja pehmoinen koala?) ja koalan "pelastanut" perhekin hekotteli tapaukselle. Koala rentoutui puussa heti silminnähden, nosti korvansa pystyyn, kun ne äsken olivat olleet vihaisena luimussa päätä vasten, ja ihmetteli meitä. Jätimme sen omaan rauhaansa, toipumaan ihmisten ahdistelusta.

Tässä koala, jonka ensimmäisenä olimme bonganneet.

Ensimmäisenä näkemämme koala oli herännyt nokosiltaan, kun kuljimme uudelleen sen ali - nyt se liikuskeli laiskasti pitkin oksaa, kurkotteli kohti lehtiä ja söi niitä tyytyväisenä. Silloin tällöin se vilkuili uteliaana meitä.

Lenkin jälkeen pulahdus mereen teki hyvää. Vilvoittelimme Magnetic Islandin keskivaiheilla olevalla rannalla, Alma Baylla, ja sen jälkeen loppupäivän kiertelimme loppuosia saaresta. Ihan saaren toiseen kärkeen (eli siis toisessa päässä kuin Horseshoe Bay) emme päässeet, sillä siellä oli asuntoja ja joitakin lomakyliä - niihin oli pääsy muilta kuin asukkailta sakon uhalla kielletty. Muutenkin saarella liikkuminen oli sikäli tarkkaa, ettei muille kuin yleisille teille saanut vahingossakaan eksyä, sillä kaikki muut olivat asukkaiden yksityisteitä, siis sakotettavia, jos sinne ulkopuolinen ilman syytä menisi. Käytännössä koko saaren läpi kulkee yksi isompi tie, jonka varrella kaikki turisteille suunnatut kohteet ja aktiviteetit ovat, ja karttoihin on kyllä merkitty, minne ei saa ajaa.

Sekä saarelle mennessämme että sieltä poistuessamme samalle lautalle kanssamme sattui suomalaisia; mennessä pari tyttöä, tullessa yksin matkustava mies. Mikä sattuma! Tulee todella huvittava fiilis, kun on toisella puolen maapalloa, jollakin lautalla menossa paikkaan, joka ei millään tavalla ole suomalaisten suosima tai liioin edes suomalaisten tietämä kohde, ja yhtäkkiä joku vierestä kysyy: "Puhuttekste suomea?" 

Palattuamme takaisin Townsvilleen näimme kenties suurimman reissun aikana havaitun parven lentäviä koiria lentävän ylitsemme. Valtavia lepakoita oli kymmeniä! Näky oli huikea ja vaikuttava.

"Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus."

Lähdettyämme jälleen eteenpäin meille kävikin "hauska" kämmi, josta jo aiemmin kerroinkin - opimme kantapään kautta, että Australiassa auto kannattaa tankata hyvissä ajoin. Townsvillen ja sen lukuisten bensa-asemien jäätyä taaksemme etenimme yhä vain pidemmälle ja pidemmälle maantiellä illan pimetessä, eikä uusia asemia näkynyt missään. Bensamittarin neula tuntui liikkuvan kohti punaista suorastaan silmissä. Teki mieli vain jäädä paikalleen, ettei tankki tyhjenisi kesken, mutta sehän ei tietenkään ollut vaihtoehto. Lopulta löysimme bensa-aseman - joka oli suljettu. Löysimme toisenkin, ja sekin oli suljettu. Australiassa on nähkääs sellainen hauska juttu, että ylivoimaisesti suurimmalla osalla asemista bensa maksetaan suoraan kassalle sisälle, eli siis Suomesta tuttuja kylmäasemia, joissa ei ole lainkaan palvelutiskiä, ei juurikaan ole. Näin ollen myöskään bensaa ei saa, mikäli asema on kiinni. Myöhään illalla, pimeällä, kaukana lähimmästä rest areasta, ja tankki lähes tyhjänä, tämän seikan hoksaaminen oli todella mieltäylentävää.
Lopulta kuitenkin kolmas asema, jolle päädyimme, oli kuin olikin harvinaislaatuinen kylmäasema; maksuautomaatti nökötti suljetun aseman ulkopuolella. Jes, vihdoinkin! Koitimme maksaa automaattiin, jotta saisimme tankattua - mitään ei tapahtunut. Minun pankkikortistani kone vain herjasi, Suvin kortista se sanoi että kaikki ok, antoi 0,00 dollarin kuitin, ja bensahanat pysyivät kiinni. Käteistä koneeseen ei voinut syöttää. Emme saaneet bensaa edes kylmäasemalta, suunnitellulle rest areallemme oli matkaa vielä yli 70 kilometriä, tankki veteli aivan viimeisiään, väsytti, nälätti. Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus. Päätimme jäädä vaikka bensa-aseman pihaan yöksi, jossei muuta. Huomasimme kuitenkin aivan aseman vieressä jonkinlaisen leirintäalueen, joten kurvasimme sinne ja yövyimme siellä. Paikka olisi ollut maksullinen, mutta ketään ei näkynyt missään ja toimistorakennus oli pimeänä, joten sniikkasimme vain jollekin vapaalle paikalle. Laitoimme herätyksen jo kuudelta, jotta olisimme valmiina heti kello 7 aamulla, kun bensis aukeaisi, emmekä joutuisi viettämään yhtään ylimääräistä hetkeä luvattomasti leirintäalueella.
Lopulta kaikki menikin todella hyvin, saimme polttoainetta heti kun asema aamulla aukesi ja jatkoimme matkaamme ripeästi. Tosiaan, maksuautomaatissa oli ollut yöllä jotakin vikaa, sillä myyjä kertoi meille, ettei yön aikana ollut tullut yhtään ostoja, kun normaalisti niitä tuli satojen dollarien edestä. Myöskin illalla näimme, kuinka jotkut muutkin käväisivät bensapumpuilla ja automaatilla, mutta lähtivät miltei saman tien. Tietysti juuri tuona yönä maksuautomaatti oli sattunut hajoamaan.

Mutta mitä tästä opimme - tankkaa aina ajoissa! Ausseissa ei etenkään ilta-aikaan kannata muutamien senttien säästön kiilto silmissään etsiskellä aina vain halvempaa bensa-asemaa, sillä se voi kostautua, kuten meille kävi. Lopulta asemia ei enää löydy, bensaa vain kuluu, ja kun löytyy, on kello jo niin paljon, että ne ovat kiinni, ja kettuuntumisen taso pääsee kohoamaan turhan suurille asteille. Ennakoi, mieti, suunnittele sopivasti, järkeile (ainakin välillä). Ja jos jokin menee päin pyllyä, hengitä syvään ja chillaa, koska asialle ei voi enää mitään. Näin mekin lopulta teimme.

Queenslandin upeimmat auringonnousut

Koska minulla oli useampia todella ihania kuvia Cape Hillsborough National Parkista  ja Gladstonen Round Hill lookoutilta, päätin suoda näillekin aivan oman postauksensa.
Edellinen postaukseni jäi siis siihen, että suuntasimme Boyne River rest arealle yöpymään. Paikka oli todella suosittu, ja vaikka alue on iso, olimme aivan viimeisten joukossa, jotka saivat paikan sieltä itselleen! Ja pääsimme paikalle kuitenkin jo kuuden maissa illalla. Kenties se, että paikalla on kunnon suihkut, vessat ja aamuisin vielä jokin aamiaiskärry, josta saa ostettua ruokaa ja kahvia, sekä mahdollisuus yöpyä alueella jopa kaksi viikkoa saa ison määrän ihmisiä juuri sinne? Joka tapauksessa, ko. paikassa kannattaa olla ajoissa, jos siellä mielii yöpyä.
Varhain seuraavana aamuna, vielä pimeän aikaan, suuntasimme Gladstoneen Round Hill lookoutille katsomaan auringonnousua. Kohtaamamme upea 360° näkymä ympäri vasta heräilevää Gladstonen kaupunkia oli todellakin aikaisen aamuherätyksen väärti.
Lisäksi, koska olimme niin aikaisin liikkeellä, pääsimme hyvissä ajoin jatkamaan matkaamme, mikä oli todella hyvä asia myös, sillä edessämme oli koko reissumme pisin yhtämittainen jakso ajamista.

Toisella puolen lookoutia; kukkuloilla näkyy vielä usvaa yön jäljiltä, kun auringonvalo ei ole ehtinyt vielä sinne saakka kuivattamaan.

Paikalle sattui myös paikallinen, työmatkalla ollut mies, joka kertoi tulevansa joka aamu ihastelemaan auringonnousua lookoutille. Jäimme tarinoimaan hänen kanssaan pitkäksi toviksi, samalla, kun itse söimme aamiaistamme. Tämän jälkeen alkoikin pitkähkö matkamme kohti Leapina tunnettua pikkuista paikkaa, lähellä Mackayn kaupunkia.

Kohtaamamme miehen suosituksesta kuitenkin pysähdyimme Rockhamptonissa, "The Beef Capitalissa", katsastamassa kaupungin eläintarhan. Sisäänpääsy oli täysin ilmainen, ja eläimiä huisin paljon erilaisia - jälleen kaikki klassiset Australian eläinlajit koalasta emuun, sekä joitakin erikoisempia eläimiä. Tässä tarhassa näin kasuaarin ihan kunnolla, Lone Pine Koala Sanctuaryssa kasuaari oli pysynyt visusti piilossa. Valtavan kokoinen, dinosaurusta muistuttava lintu kulki aivan alapuoleltamme välittämättä meistä tuon taivaallista. Valtava ja jykevä musta höyhenruumis, josta ulkoni kirkkaansininen pitkä kaula, päättyen päähän, josta roikkuivat pitkät, punaiset heltat, ja jossa oli kohtalaisen kokoinen kypärä kruununa, herättivät kunnioitusta. Puhumattakaan niistä jaloista! Kasuaareilla on aivan älyttömän voimakkaat ja jykevät jalat, ja ne ovatkin fyysisten ominaisuuksiensa ja raivokkaan itsepuolustuksensa ansiosta luokiteltu maailman vaarillisimmaksi linnuksi. Kasuaarien tiedetään tappaneen ihmisiä - enkä ole lainkaan yllättynyt nähtyäni itse livenä tuon voimakkaan oloisen jättilinnun!

Tarhassa asui myös mm. varaaneja, joita pidän tosi cooleina otuksina, sekä krokotiileja, niin pienempää lajia kuin valtavaa Australian kotoperäistä suistokrokotiiliakin. Katsellessani kelo-puunrunkoa muistuttavan suistokrokotiilin paistattelevan tyytyväisenä päivää aitauksessaan, hievahtamattakaan, ajattelin, että ehkä on ihan hyvä, jos emme kohtaakaan tämän luonnonvaraisia serkkuja. Krokotiilit ovat pysyneet samanlaisina miljoonia vuosia, ja se on helppo uskoa - nekin, kuten kasuaari, muistuttavat enemmän dinosauruksien aikaisia olentoja, kuin nykymaailmaan kuuluvia elikoita.

Eläintarhan kenties kohokohtana, mutta myös surullisimpana puolena, olivat simpanssit. Lauman johtajanaaras oli helmikuussa synnyttänyt poikasen, ja kun ihmiset lasiin liimautuneina yrittivät tiirailla emoa ja poikasta kasvien seasta, tuli tuore äiti suorastaan aitiopaikalle esittelemään pienokaistaan. Vauva tiiraili aidon uteliaasti yleisöä, äiti istuskeli puunnokassa hetken paikallaan tuoreinta laumanjäsentä esitellen. Jonkin aikaa siinä istuttuaan ne hävisivät jälleen näkyvistä, jonnekin lepäämään, poikanen roikkuen emonsa karvoissa. Oli aika selkeää, että emo tuli todellakin suorastaan esittelemään poikastaan ihmisille - se ei vaikuttanut olevan lainkaan stressaantunut, vaan päin vastoin, ylpeä lapsestaan. Se ei yrittänyt peitellä ja suojata pikkuista simpanssinalkua sylissään, vaan asetti sen siihen niin, että ihmiset varmasti näkivät. Eikä se tehnyt tuossa aitiopaikalla mitään muuta - se ei tullut siihen syömään, juomaan, eikä muutakaan, siis aivan selkeä esittelykierros. Jälleen tuli ihan hyvä mieli, ja oli lohduttavaa nähdä, etteivät nämä ihmisapinat ainakaan vaikuta kärsivän vankeudesta millään tavalla. Silti kuitenkin jokin sydämessäni pistää, kun luontoon villeinä juoksemaan tarkoitettuja, upeita eläimiä pidetään ahtaissa tiloissa kaltereiden takana.

Eläintarhan yhteydessä oli myös kasvitieteellinen puutarha, sekä kunnon (juoma)vedentäyttöpiste, kahvila ja wc:t. Loriinit ja iibikset parveilivat kerjäten ihmisiltä ruokaa kahvilan edustalla. Me tarkistimme automme öljyt ja vedet, ja jatkoimme matkaamme.
Yli 400 kilometrin matkan jälkeen pääsimme iltapäivällä Mackayhin, ja pian sen jälkeen Leapiin. Yövyimme The Leap hotel -nimisen maantiemajatalon/baarin pihalla, jolla oli muutama muukin karavaanari. Yöpyminen itsessään oli näennäisesti ilmaista, mutta yleisesti ottaen paikassa oletettiin, että yöpyjät vähintäänkin syövät ja juovat majatalon listalta jotakin vastineeksi yöpaikasta. Näin mekin teimme - tilasimme wrappia ja burgeria, joiden täytteinä oli kaikkea kummaa; punajuurta, kaalia ja porkkanaraastetta. Ruokaa ei voinut kehua mitenkään erikoisen herkulliseksi, mutta ainakin sillä sai vatsansa täyteen.
Ihmettelimme, kun joka puolella pubissa oli valokuvaus kielletty-kylttejä - mitä pahaa siinä olisi, jos joku ikuistaisi biljardipöydän tai vaikkapa drinkkinsä? Asia kuitenkin selvisi meille hyvin pian - topless-tarjoilija alkoi blokkailla pöytiä ympärillämme, yllään vain alushousut, essu ja sukkanauhat. Eihän siinä sitten.

Mackayn lähistöllä olisi ollut paikka, jossa on mahdollisuus hyvällä tuurilla bongata luonnonvaraisia vesinokkaeläimiä, mutta päätimme skipata sen, sillä meille olisi kertynyt muuten yli 100 kilometriä ylimääräistä ajoa, eikä vesinokkaeläinten näkemisestä olisi ollut mitään takuita, ne kun ovat melko harvinaisia ja arkoja eläimiä.
Jälleen hyvin aikaisin aamulla, ennen kello viittä, lähdimme Leapista kohti Cape Hillsborough National Parkia. Tahdoimme ehtiä paikalle ihastelemaan auringonnousua, sekä toivon mukaan bongaamaan myös villejä kenguruita. Näin kävikin, mutta ikävä kyllä, kuten jo tässä postauksessa kerroin, paikalla olleet muutkin lukuisat turistit pilasivat fiiliksen totaalisesti ahdistelemalla kenguruparkoja. Myös saksalaiset turistit, joille annoimme kyydin pois puistoalueelta, olivat kameroineen juoksemassa karkuun loikkivien kenguruiden perässä. Emme kuitenkaan kehdanneet kieltäytyä heidän pyydettyään kyytiä paikkaan, joka oli matkamme varrella, vaikka olisi hieman tehnyt mieli.
Maisemat olivat kuitenkin paikalla niin kertakaikkisen upeat, että se hieman lievensi turhautumista muiden turistien huonoon käytökseen.

Tuo sade merellä - maisemat olivat myös auringon jo kunnolla noustua yhä vain sanoinkuvaamattoman upeat! Paikalle olisi voinut jäädä ihan vain ihastelemaan suu auki koko loppupäiväksi.

Tosiaan, me tyydyimme ihastelemaan niitä muutamia kenguruita etäältä, joita lähistöllämme oli, sekä tietty aivan upeaa auringonnousua - Cape Hillsboroughin auringonnousu on kenties yksi kauneimmista näyistä, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt. Tuota näkymää, jota olisi voinut jäädä tuijottamaan loppupäiväksi, tai vaikka koko loppuviikoksi, en unohda ikinä. Maisemat ja värit olivat henkeäsalpaavat. Maiseman poikki loikkiva kengurun siluetti kruunasi näyn.
Erästä kengurua pääsin kuvaamaan hyvinkin läheltä, se kun ei välittänyt tuon taivaallista olemassaolostani, vaan jatkoi rennosti ruokailuaan.

"Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree?"

Syödessämme National Parkin parkkipaikalla aamupalaa vanimme mukana tulleilla retkipenkeillä istuskellen, eräs rohkelikko saapui aivan viereemme, ja alkoi siinä syömään. Lähes kaikki muut turistit olivat jo tässä kohtaa lähteneet, ja parkkipaikalla olimme vain me. Kenguru ei tuntunut kammoavan meitä lainkaan, ja me annoimme sen syödä lähellämme kaikessa rauhassa. Siinä nauttiessaan ateriastaan kenguru rentoutui niin, että alkoi päästellä ilmoille erittäin kuuluvia rehtejä pieruja. Kuinkahan moni mahtaa olla kuullut, kun kenguru pieree? Syötyään ruokansa ja tyhjennettyään samalla suolensa ilman lisäksi kiinteästäkin tavarasta, jota mehevät paukut olivatkin enteilleet, se kiinnostui meistä ja tuli parhaimmillaan aivan kosketusetäisyydelle haistelemaan, olisiko meillä sille jotakin herkkua. Kyseessä ei mielestäni ollut sama uskalias yksilö kuin rannalla, mutta hyvin mahdollisesti saattoi ollakin. Muut kengurut nimittäin selkeästi pelkäsivät ihmisiä ja menivät pakoon - tämä tuli ihan vapaaehtoisesti luoksemme, ja hyvin lähelle. Olisimme voineet silittää sitä, jos olisimme halunneet, mutta emme tehneet niin.

Tässä tuo rohkea ilmavaivoista kärsinyt aamupala-kaverimme. Pahoittelen kamalaa kuvanlaatua (kännykän kamera + zoomi + heikko valo = ei hyvä yhdistelmä).

Kyyditsemämme saksalaisturistit tulivat silloin paikalle, ja - yllättäen - säikäyttivät jopa tämän rohkeankin kengurun tiehensä.
Jälleen jatkui matkamme, tällä kertaa kohti Airlie Beachia, jossa nautimme auringosta ja merestä ja suunnittelimme seuraavan päivän saariretkeä Magnetic Islandille. Yöksi suuntasimme Home Hill rest arealle, jossa oli yllättäen paljon australialaisia karavaanarimatkailijoita. Naapurivaunussa majaillut perhe oli innoissaan suomalaisten tapaamisesta, ja he itse kertoivat jättäneensä ja myyneensä kaiken kiertääkseen maata vapaina. Lapsensa kävivät koulun kotiopetuksen kautta. Melko siistiä, itsekin valitsisin oikein mieluusti tuollaisen elämäntyylin - reissaisi vaan ympäriinsä, huolettomana ja vapaana kaikesta.