Viiltäjä-Jackin ja Paholaisparturin jäljillä

Kun lähden lapsuudenystäväni Minnan kanssa johonkin, tiedän, ettei meillä tule olemaan ainakaan tylsää. Haluamme seikkailla, kokea kaikkea uutta, ja lisäksi molempia kiehtovat hyvin erikoiset, synkätkin asiat. Historia, mystisyys, legendat ja kuolema kiehtovat meitä. Kun muut turistit ihailevat moderneja rakennuksia, yleisimpiä turistikohteita ja ravaavat taidemuseoissa, me Minnan kanssa katsastamme edellä mainitut kyllä läpi, mutta lopulta huomaamme olevamme jossakin vanhassa kummituskartanossa toisella puolen kaupunkia ja juovamme paikallisen mummon kanssa kahvia.

Siksi vain parin päivän visiittimme Lontooseenkin vuonna 2015 tuntui huomattavasti pidemmältä kuin olikaan - olimme koko ajan liikkeellä, aamusta saakka, ja todellakin ehdimme nähdä todella paljon. Kävelimme joka päivä kymmeniä kilometrejä, enkä kenties koskaan eläissäni olekaan kävellyt yhtä paljoa viikonlopun aikana kuin tuolla Lontoonreissulla. Olisipa jo tuolloin ollut kännyköissä askelmittarit mukana, olisin nimittäin mielelläni nähnyt, mitä askelmääräksi olisi aina iltaan mennessä kertynyt.

Ei ollut siis meille mitenkään poikkeuksellista, että olimme jo etukäteen päättäneet lähteä Itä-Lontooseen Whitechapeliin, katsastamaan kaikki Viiltäjä-Jackin murhapaikat. Sen päätimme kuitenkin tehdä vasta toisena päivänämme; ensimmäisen päivän käytimme Buckinghamin palatsin, The Mallin, Big Benin ja Westminster Abbeyn ihailuun. Big Ben ei nimensä mukaisesti ollutkaan kovin iso - yllätyin, miten pieni se oikeastaan oli livenä. Kuvissa se oli aina näyttänyt valtavan kokoiselta. Mutta hieno tuo suuri kello ehdottomasti on, ja tietenkin on aina upeaa nähdä yksi maailman tunnetuimmista maamerkeistä, jota näkee jatkuvasti postikorteissa, tapeteissa ja sisustusesineissä.

Vaikka varsinainen kävelypäivä oli vielä vasta edessä, kertyi askeleita silti heti alkuun jo vaikka kuinka. Kävelimme The Mallin päästä päähän, bongasimme The Beatlesin levynkannesta kuulun kadunpätkän, kuljimme ohi Scotland Yardin pääkonttorin, ja teatterin, jossa esitettiin silloin Wickediä. Saimme todella hyvän kattauksen niin sanotusti ytimestä haltuumme. Vedimme valtavan kokoiset, ja etenkin kokoonsa nähden todella edulliset annokset kiinalaista. Myös klassiset fish & chipsit söimme tietysti Lontoossa.

Seuraavana päivänä heräsimme aikaisin aamulla, söimme majapaikassamme perinteisen englantilaisen aamiaisen munine, pekoneine, paahtoleipine ja marmeladaineen, ja suuntasimme Victorian metroasemalle, ja sieltä Templen asemalle. Mikä muuten yllätti positiivisesti, oli se, että vaikka metroasema oli todella ruuhkainen, ihmisvirta kuitenkin liikkui tasaisesti ja ongelmitta eteenpäin. Portteja metrolaitureille oli niin monta, että jumittavaa ruuhkaa ei päässyt muodostumaan ollenkaan, vaan massa eteni tasaista tahtia, hetkeksikään pysähtymättä, eikä aikaa siitä, kun olimme liput ostaneet, siihen, kun istuimme metrossa, mennyt montaakaan minuuttia. Olimme ehtineet jo voihkaista tuskasta, kun olimme nähneet ihmispaljouden metroon vievillä porteilla, tottuneina siihen, että jos Suomessa jossakin näkyy noin paljon ihmisiä kerralla, tarkoittaa se väistämättä vähintään puolen tunnin seisoskelua, mutta se oli onneksi täysin turha pelko. Julkinen liikenne siis toimii Lontoossa, ja on selvästi suunniteltu siten, että sitä tosiaankin käyttävät tuhannet ihmiset jatkuvasti. Suomessa voitaisiin ottaa asiasta mallia. Ja tosiaan, me olimme nimenomaan aamuruuhkassa paikalla, ja silti homma luisti kuin vettä vaan.

Suuntasimme siis Templen asemalle, sillä olimme sieltä menossa Fleet Streetille etsimään paholaisparturia. Ja sellaisen bongasimmekin! Roger's kehui kyltissään olevansa "The Demon barber of Fleet Street". Löysimme kuin löysimmekin siis Sweeney Toddin (ja mehän olemme Tim Burton-faneja molemmat, kuten arvata saattaa).

Fleet Streetiltä matka jatkuikin sitten kävellen kohti Itä-Lontoota, Spitalfieldsia ja Whitechapelia. Matkalla näimme Pyhän Paulin katedraalin, Bank of Englandin, The Gherkinin hauskannäköisen suipon rakennuksen, mielenkiintoisia taideteoksia, satoja vuosia toiminnassa olleita pubeja, sekä lukuisia vege- ja sushiravintoloita. Mikä yllätti, oli se, kuinka isolla ruokien terveellisyyttä Lontoossa mainostettiin; monien ravintoloiden ikkunoissa ja mainoskylteissä hehkutettiin healthy lifestylea. Suomessa en missään ole nähnyt vastaavaa. Tosin en tiedä, kuinka hyvin mainonta paikallisiin puree, britit kun tunnetusti ovat melko lihavaa ja epätervettä kansaa, kuten suomalaisetkin.

Mukavaa tuolla osassa Lontoota seikkaillessa oli myös se, että turisteja ei näkynyt enää missään, vain paikallisia kiiruhtamassa töihin. Turistikeskittymistä ei tosiaan siis tarvitse mennä montaa korttelia ja kadunkulmaa eteenpäin, kun pääsee jo omaan rauhaan, ja näkee enemmän paikallisten aitoa elämää, eikä mitään matkailijoille siloteltua kiiltokuvaa.

Lopulta näimme itse Whitechapelin, valkoisen kappelin, ja tiesimme olevamme hoodeilla. Olimme saapuneet Itä-Lontooseen.

Whitechapelin ja Spitalfieldsin seudut tekivät vaikutuksen! Miljöö henki mielenkiintoista nykyajan, taiteen ja rappion henkeä yhdistettynä tuohon viktoriaanisen ajan synkeään tunnelmaan, jolloin ilotytöt kansoittivat katuja ja Viiltäjä-Jack hiippaili nurkilla uutta uhriaan heistä etsien. Rakennuksia oli 1700-luvulla rakennetuista aivan uusiin ja moderneihin. Kaduilla näkyi sisäänkäyntejä pieniin kauppoihin ja aasialaisiin ravintoloihin. Turisteista ei ollut tietoakaan. Bongasimme myös Lontoon Suuren Moskeijan.

Matkan varrella tsekkailimme karttaan etukäteen merkkaamiamme Viiltäjä-Jackin surmapaikkoja, joita olimme alun perinkin Whitechapeliin tulleet etsimään, ja löysimmekin kaikki niistä. Suurin osa paikoista oli luonnollisesti muuttunut vuosien varrella, taloa kohonnut päälle ja niin edelleen, mutta jotkut paikat olivat lähes täysin muuttumattomina säilyneet 1800-luvun loppupuolelta. Eräälläkin murhapaikalla oli talo, joka oli rakennettu 1800-luvun alussa - sama talo on siis seissyt siinä ja nähnyt Viiltäjä-Jackin teot. Mieletöntä ajatella moista!

Kiertelimme Itä-Lontoota hyvän tovin, jonka jälkeen aloimme pikku hiljaa siirtyä takaisin länteen päin. Aldgaten metroasemalta sitten hyppäsimme metroon, jolla kuljimme Charing Crossin asemalle. Ainakin tuolloin, vuonna 2015, metroon sai ostettua päivälipun, jolla sai kruisailla metrolla edes takaisin niin paljon kuin halusi 24 tunnin sisällä, ja joka ei montaa puntaa maksanut. Tosi hyvä ja kätevä juttu, etenkin, jos tahtoo mennä paikkaan A metrolla, kävellä siellä tunnin, pari, jatkaa sieltä toisella metrolla paikkaan B, mennä sieltä metrolla paikkaan C, ja lopulta palata vielä metrolla majapaikalle - ajella saa vapaasti pitkin poikin Lontoota. Itse käytimme ainoastaan kaksi metromatkaa, mutta silti päivälippu tuli edullisemmaksi kuin yhdensuuntainen lippu sinne ja toinen takaisin. Meno-paluulippuja ei muistaakseni ollut valikoimissa lainkaan, tai sitten nekin tulivat kalliimmaksi kuin päivälippu.

Kävimme shoppailemassa, kuljimme halki Trafalgar Squaren, The Mallin, ja lopulta päätimme suunnata The British Museumille - joka olikin kiinni. Olimme sattuneet paikalle juuri sinä päivänä, kun museo suljettiin normaalia aikaisemmin. No, eihän siinä mitään, tutkiskelimme sitten sitä Lontoon aluetta, kävimme kivoissa kahviloissa ja kaupoissa, ja ihmettelimme jälleen paikallisten arkea.

Seuraavana aamuna, joka olikin kotiinpaluupäivämme, suuntasimme Buckinghamin palatsille katsomaan vahdinvaihtoa, eli The Changing of the Guardia, joka siellä joka aamu klo 11 suoritetaan; jokaiselle tutut Buckinghamin palatsin vartijat korkeissa karvahatuissaan ja punaisissa uniformuissaan marssivat juhlallisessa paraatissa The Mallilta palatsille. Näky oli vaikuttava ja upea - miehiä oli vähintäänkin satoja. Ensimmäisenä saapui kuninkaallinen ratsuväki hevosilla, sitten marssiorkesteri, ja huikean pitkän rivistön täynnä pasuunoita, tuubia, rumpuja ja huiluja jälkeen saapuivat aseistetut miehet. Monet pitävät vartijoita vain turistien viihdykkeenä ja hauskana showna, mutta vartijoiden tehtävänä oikeastikin on turvata kuningasperheen turvallisuus, ja he kantavat todellakin ladattuja aseita mukanaan. Itsessäni ei huvittava, musta karvahattu aiheuttanut edes hymähtelyä huolimatta sen hauskasta ulkonäöstä; vartijat marssivat niin vakavina ja arvokkaina, että he herättivät ainakin minussa ainoastaan kunnioitusta.

Onnistuimme saamaan onneksemme suhteellisen hyvät paikat, niin, että jopa näimme paraatin, vaikka olimme vasta ehkä puolta tuntia ennen alkua paikalla. Koko palatsin edusta oli nimittäin silloin jo aivan täynnä ihmisiä. Muutoinkin paikalla oli vähän sellainen maailmanlopun meininki; turisteja oli joka puolella silmänkantamattomiin, kaikki tungeksivat ja tuuppivat toisiaan, ja itse lievästi klaustrofobisena koin melko syvääkin ahdistusta ennen paraatin alkua, kun en päässyt liikkumaan mihinkään. Jotenkin mystisesti me kuitenkin onnistuimme änkemään itsemme lähes eturiviin, ja tilaa ympärillä oli sentään sen verran, että pystyin kameraani käyttämään. Vahdinvaihdon päätyttyä, ihmisten lähtiessä liikkeelle, oli kuitenkin sama kamala tungos jälleen läsnä. Paikoin jouduimme vain seisomaan paikallamme, sillä ympärillä oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät liikkuneet, eikä heidän ohitseen päässyt mitenkään, miltään puolelta. Jos siis kärsii pahasta väkijoukkojen tai ahtaiden paikkojen kammosta, kannattaa The Changing of the Guard skipata Lontoossa kokonaan, tai vähintääkin katsella sitä hyvän etäisyyden päästä kiikareilla.

Vahdinvaihdon jälkeen olikin aika luovuttaa huoneemme majatalostamme. Meillä oli kuitenkin vielä useita tunteja siihen, että tulisi lähteä lentokentälle, joten veimme laukkumme Victorian bussiasemalle säilytyslokeroihin talteen, ja jatkoimme käppäilyä kaduilla. Teimme visiitin myös viereiseen Victoria Libraryyn, jossa tutkailimme tietenkin Viiltäjä-Jackia koskevaa kirjallisuutta. Viimeinenkin päivämme Lontoossa sujui mukavan kiireettömänä ja rentona, paikallisiin sulautuen.

Lontoo jätti minulle sellaisen fiiliksen, että takaisin on ehdottomasti jonakin päivänä päästävä. Paljon ehti nähdä ja kokea vain parissakin päivässä, kun heräsi joka aamu hyvissä ajoin ja pysyi liikkeellä, eikä jäänyt majataloon nyhjöttämään. Kuitenkin todella paljon jäi silti näkemättä: London Bridge, London Eye (tai no, sen näimme, mutta emme olleet kyydissä), ja esimerkiksi se British Museum, sen ollessa kiinni. Olisin myös halunnut käydä Baker Streetilla - ihan vain siksi, koska Sherlock Holmes "asui" siellä. Toki myös Madame Tussaudsin vahakabinetti olisi varmasti mielenkiintoinen. Sekin käynti jäi kuitenkin väliin. Onneksi Lontoo on kuitenkin niin lähellä, ja lennot sinne saa niin edullisesti, että uuteen visiittiin ei paljoa vaadita. Esimerkiksi toinen tällainen pitkä viikonloppu voisi olla oikein hyvä. Tai vaikka parikin sellaista. Matkaan voisin hyvin lähteä yksin. Lontoossa oli niin mukava ja leppoisa tunnelma, ja huolimatta siitä, että se on 11 miljoonan asukkaan kaupunki (koko Suur-Lontoon alue), en missään kohtaa tuntenut oloani turvattomaksi. Itä-Lontoostakin meitä etukäteen varoiteltiin, että siellä asuu epämääräistä sakkia ja että kannattaa olla varovainen, mutta ei siellä päivänvalossa tuntunut lainkaan uhkaavalta yhtikäs mikään. Maalaisjärkeä toki täytyy käyttää; ei liiku yöaikaan syrjäkujilla, pitää tavaroistaan kiinni eritoten ihmismassojen keskellä, eikä näytä siltä, että olisi täysin huijattavissa ja eksyksissä (vaikka oikeasti olisikin).

Lontoo on punaisia puhelinkoppeja, mustia takseja, Big Ben, kuninkaallista menoa ja kaksikerroksisia busseja. Se on kuitenkin paljon muutakin; jatkuvasti soivia hälytysajoneuvojen sireenejä, kadulla lojuvia roskapusseja, ruuhkaisia katuja ja rautatieasemia, perään kadulla vislailevia työmiehiä. Modernia ja keskiaikaista arkkitehtuuria, viktoriaanisen ajan henkeä, ystävällisiä ihmisiä (mm. eräs ihana mummo tuli ihan oma-aloitteisesti neuvomaan meidät hotellillemme, kun emme alkuun meinanneet sinne löytää!), ja kerta kaikkiaan ihanaa ympäröivää fiilistä. Lontoo on sellainen kaupunki, johon rakastuu, ja johon haluaa matkustaa yhä uudelleen - kuten myös minä aion tehdäkin.

Euroopastakin löytyy viidakkoa

Ilha da Madeira, Puusaari, on todellakin nimensä veroinen. Kun turistien kansoittamasta pääkaupunki Funchalista lähtee omalla vuokra-autolla hieman pidemmälle saaren syövereihin, saa havaita silmänkantamattomiin upeaa, vuorilla kerroksittain kasvavaa subtrooppista metsää. Tästä metsästä huomattava osa on ikivihreää laurisilva-metsää, jota kasvaa vain Madeiralla ja joillakin muilla Atlantin saarilla, ja joka löytyy Unesconkin maailmanperintökohde-listalta. Vaikka matkustimme saarelle talviaikaan, oli metsä joka puolella kovin kukoistava ja vehreä. Myös kukkia, joista Madeira on tunnettu, kasvoi melko lailla joka paikassa, vaikka keväisin niiden loisto on kuuleman mukaan kaikkein upeimmillaan. Kasvien ja luonnon ystävä varmasti viihtyy Madeiralla - kunhan vain muistaa hommata jonkinlaisen kulkupelin itselleen, sillä pääkaupungista ei paljoa upeaa luontoa löydy. Toki upeita puutarhoja Funchalissa on - itse kuitenkin arvostan kokemuksena enemmän nimenomaan luonnonvaraisen kasvillisuuden ihastelua.

Eli, miten viiden päivän reissumme Madeiralla viime tammikuussa siis sujui, millainen mielikuva itselleni siitä jäi? 

No, myönnettäköön, että heti ensi alkuun, kun olimme vuokra-automme allemme saaneet ja ajelimme kohti hotelliamme Funchalissa, minua huolestutti; kaupunki näytti turistirysältä. Mieleen tulivat kuvat Kanariansaarilta. Joka puolella kuhisi ranskalaisia turisteja vauvasta vaariin, ja suomeakin kuuli puhuttavan valitettavan usein. Päästyämme Funchalista pois mieleni kuitenkin tyyntyi, ja levadareitti Caldeirao Verden varrella ja Pico Ruivon huipulla pääsin siihen mahtavaan reissufiilikseen ja uutuudenviehätykseen, jota ylipäätään ulkomailta etsin.

Kovin kauas hotellilta ei tarvinnut lähteä bongatakseen ensimmäiset levadat, eli vanhoja kastelukanavia, joista osa on edelleen käytössä. Näiden varrella ei kuitenkaan kummoisia vaellusreittejä ollut.

Banaaneja kasvoi ympäri saarta.

Ensimmäisen päivän kiertelimme Funchalia kävellen ja chillailimme, sekä suunnittelimme hiukan seuraavien päivien ohjelmaa. Turistihelvetin keskellä mieltäni piristi, kun kohtasin paikallisen mummon kauppaamassa käsitöitään, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hänellä oli silläkin hetkellä jokin patalappu työn alla, ja jotakin samalla portugaliksi kertoen hän esitteli minulle känsäisiä, työn kovettamia käsiään. Ikää on vaikea arvioida tuntemattomasta, mutta veikkaisin, että tällä naisella sitä oli lähemmäs 80 vuotta. Käsityöt olivat upeita ja uniikkeja, ihanan värikkäistä langoista virkattuja patalappuja, liinoja, sukkia ja lasten tossuja. Päätin ottaa yhdet tossut (koristeeksi), sekä yhden kauniin, koristeellisen virkkaustyön, jonka käyttötarkoitus ei minulle oikein selvinnyt, vaikka mummo yritti sitä kovasti minulle selittää ja näyttää. En tiedä, oliko kyseessä jonkin sortin pesurätti, kun vanha nainen teki sen kanssa hankausliikkeitä käsiä vasten minulle malliksi, mutta joka tapauksessa, sen päätin ostaa, ja koristeena aion sitäkin pitää. Hintaa näille kahdelle käsityölle muodostui yhteensä kuusi euroa. Se oli varmaankin mummon viikon palkka, sillä koko loppureissun aikana ei häntä enää näkynyt - ainakaan tuossa samassa paikassa.

Lounaaksi vedimme pahaa ja kuivaa kalaa, itselläni tuna steak eli tonnikalapihvi, miehellä miekkakalaa, ja päätimme, että kyseiseen ravintolaan emme enää syömään mene. Hintatasokaan ei mitenkään edullinen ollut suhteessa ruokien laatuun - annoksemme taisivat kustantaa 13-15 euroa per naama. Paljon edullisemmallakin hinnalla Madeiralla myöhemmin söimme, ja paljon parempaa ruokaa.

Iltapäivällä päätimme lähteä käymään sekä Funchalin Botanic Gardenissa, että jokusen kilometrin päässä sijaitsevassa Tropical Gardenissa. Emme ottaneet asioista etukäteen selvää, ajattelimme vain, että kyseessä on kaksi erillistä puutarhaa, ja se olikin virhe...

Ajaminen piskuisella Fiat 500:llamme oli heti lähtöviivalta saakka ollut vaikeaa ja työlästä, ja luojan kiitos en itse joutunut rattiin, vaan mieheni ihanana suostui ajamaan koko reissun ajan. Madeira on nimittäin erittäin mäkinen saari, mitä en ollut etukäteen lainkaan tajunnut! Vaikka lueskelin Rantapallon blogeja ja ties mitä kaikkia matkailusivustoja etukäteen ennen reissua, ei missään varoitettu Madeiran erittäin jyrkistä ja kaartuvista mäistä, joissa paikalliset kaahaavat satasta mutkan takaa suoraan eteen. Pikkuautollamme oli kaikissa mäissä suuria vaikeuksia, ja lähes poikkeuksetta jyrkimmät niistä vedettiin ykkösvaihteella - edes kakkosella ei autossa riittänyt veto. Selviydyimme kuitenkin lähes joka paikkaan, minne meidän oli tarkoituskin mennä, joten pikku-Fiat suoriutui kyllä riittävän hyvin ajopelinä. Vain yksi paikka jäi autolla saavuttamatta - nimittäin tämä Tropical Garden, johon päätimme puutarhakohteistamme ensin suunnata. 

Kävely Madeiralla oli ihan yhtä työlästä kuin autolla ajaminen - ihan vain lähikaupassakin käyminen kävi kuntoilusta, hotellimme kun sattui sijaitsemaan mukavan jyrkän mäen päällä. Kuitenkaan mikään kävely reissumme aikana, ei edes 13 kilometrin levadavaellus tai kipuaminen Pico Ruivolle lähes 2000 metrin korkeuteen ollut mitään verrattuna tähän taipaleeseemme Tropical Gardenille. Tämä oli koko reissun rankin kävelylenkki. Mäen alle ajaessamme tajusimme, ettei Fiatimme ikinä selviytyisi siitä ylös edes ykkösvaihteella, niin jyrkässä kulmassa mäki nousi. Päätimme siis kävellä ylös, me kun ajattelimme, ettei huipulle kovin pitkä matka voi olla, vaikkei sitä näykään...

No, olihan sinne matkaa. Varmaan kaksi kilometriä. Pelkkää jyrkkää nousua. Olimme molemmat jo ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen hengästyneet, ja olisimme varmasti kääntyneet takaisin siinä kohtaa, jos olisimme tienneet, kuinka pitkä matka perille vielä oli. Kuitenkin me vain kävelimme ja kävelimme tuota kamalaa mäkeä, jonka koko matkan varrella - käsittämätöntä kyllä - oli asutusta. Kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa, emme enää voineet perääntyä - haaste oli vedettävä loppuun asti. Kokoajan ihmettelimme ääneen, että mikä ihmeen reitti tämä oikein suosittuun turistikohteeseen on; hankala mennä autolla, hankala kävellä. 

Kun sitten vihdoin pääsimme perille ylös, tajusimme, että paikalle tulivat vaijerihissit jostakin kaukaa silmänkantamattomista alhaalta - sieltä Botanic Gardenista. Paria kylttiä vilkaistuamme asia varmistui; puutarhat ovat samaa lafkaa. Tarkoitus olisi ajaa ensin Botanic Gardeniin, tulla sieltä hissillä ylös tänne, ja jälleen hissillä mennä alas lopulta takaisin. Tietenkin. Kiittelimme itseämme siitä, ettemme olleet asiaa sen kummemmin googlailleet, vaan menneet vain. Vaikka usein parhaat kokemukset syntyvät, kun lähtee vain asiaa sen kummemmin miettimättä täysin extempore  johonkin, toisinaan asioihin perehtyminen ja suunnittelu kuitenkin kannattaisi.

Joo o, sieltä niitä hissejä tulee... Ja tyytyväisiä turisteja niiden kyydissä. Me tietenkin paljon mieluummin kävelimme koko matkan ylös, sillä olemme reippaita urheilijanuoria. Emme missään nimessä olisi halunneet taittaa matkaa hissillä.

No, sitten itse puutarhaan. Sisäänpääsymaksu oli 12 euroa, ja mukaan sai wine tasting -kupongit, jotka puutarhan viinipisteessä olisi voinut käyttää. Me tietysti unohdimme kokonaan omamme.

Ympäriinsä kasvoi mitä erikoisempia trooppisia puita, kukkia ja kasveja ympäri maailmaa. Istutettuina ne eivät kuitenkaan sävähdytä yhtä paljoa kuin jos ne olisivat luonnonvaraisia, kuten jo tuossa postauksen alussa totesinkin. Yhtäkaikki kaunista katseltavaa ne silti ovat, ja suurimmat puut hämmästyttivät koollaan. Puutarhaan oli selkeästi otettu aasialaisia vaikutteita, eritoten kiinalaista tunnelmaa, portein, silloin ja patsain.

Tropical Gardenista löytyi myös afrikkalaisia vaikutteita.

Myös afrikkalaisvaikutteita löytyi, ja puutarhassa olikin useampikin museo, joissa esiteltiin monenlaisia afrikkalaisia patsaita ja kulttuuria. Myös mineraalimuseo puutarhasta löytyi, ja se oli mielenkiintoinen. Olen aina pitänyt kivistä.

Paljon kaikkea muutakin puutarhassa kuitenkin oli kuin museoita; vanhasta valkoisesta kartanosta, joka upeana häämötti aina-vihantojen puiden keskeltä, Madeiran historiasta ja uskonnosta kertoviin tauluihin, moderneihin veistoksiin ja taiteilijoiden muistomerkkeihin. Nähtävää puutarhassa siis piisasi. Lähdimme paikalta hieman ennen sulkemista, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Jälleen oli aika taivaltaa tuo tuskaisen jyrkkä mäki, tällä kertaa vain alas. En tiedä, kumpi oli rankempaa, ylös- vai alasmeno, alaspäin mennessä kun piti kokoajan jarrutella kulkuaan ja askeleet töksähtelivät asfalttiin. Paikat olivat joka tapauksessa seuraavana päivänä kipeät! Kävelyssä oli kuitenkin hyviäkin puolia - pääsimme ihastelemaan huikeita maisemia Funchalin yllä, ja saimme pysähtyä ottamaan kuvia aina kun halusimme.

Edessä avautuvasta kaupungista voi hieman päätellä mäen jyrkkyyttä, joka ei kuvista koskaan kunnolla välity; alhaalla oleva kaupunki näkyi siis suoraan edessämme.

Illalliseksi söimme reissun parhaan setin, Martucci-nimisessä italialaisessa ravintolassa. Hieman tyhmältähän se tuntui mennä italialaiseen syömään Madeiralla, mutta muiden paikkojen ruokalistat eivät houkutelleet sillä hetkellä lainkaan, ja nälkäkin alkoi olla jo sen verran kova, ettei viitsinyt kovin kauaskaan enää vaeltaa ruokaa etsimään. Mutta kyllä visiitti kannatti! Innostuimme syömään oikein kolmen ruokalajin illallisen. Pääruokana ollut ankka oli kenties parhainta ankkaa, mitä olen koskaan syönyt - se suorastaan suli suussa, ja maku oli ihanan täyteläinen ja rasvainen. Vahva suositus!

Ponchaa hotellimme tyyliin.

Seuraava päivä lähti melko laiskasti liikkeelle, sillä Martuccista siirryimme maistelemaan ponchaa ensin hotellimme baariin, ja sieltä vielä erääseen kahvila/drinkkibaariin, jonka nimeä en enää muista. Tässä välissä lienee syytä kertoa, että poncha on siis perinteistä madeiralaista "työmiesten" juomaa, joka valmistetaan tietystä vahvasta rommista, sitruunamehusta sekä hunajasta.

Tuossa kahvilassa joimme ensin yhdet mojitot, ja sulkemisajan koittaessa baarimikko teki aivan kokeeksi muuten vain ponchaa appelsiinista ja mandariinista - yleensä kun se tehdään sitruunasta - ja antoi meidän täysin veloituksetta juoda nuo koedrinkkinsä! Hän oli vain innoissaan, kun sai maistattaa juomansa meillä. Nuo ponchat olivatkin huomattavasti parempia kuin hotellillamme juodut, johon baarimikko tuumasikin, että hotelleilla ei yleensä tehdä oikeaa ponchaa. Se tehdään usein halvimman kautta ja väärästä rommista. Hän teki ponchansa nimenomaan siitä ainoasta oikeasta madeiralaisesta rommista, joka onkin 50-prosenttista - melko tuhtia tavaraa, siis!

No, todella hyvä fiilis jäi tuosta ystävällisestä baarimikosta, joka selkeästi oli intohimotyössään juomien laittajana, mutta hänen tarjoamansa vahvat ponchat olivat nousseet päähämme, ja meidän teki mieli jäädä viihtymään, kun aluksi olimme suunnitelleet menevämme suhteellisen aikaisin nukkumaan. Niin siirryimme Hole-In-One-nimiseen pubiin, jossa olimmekin loppujen lopuksi yllättävän myöhään. Itsehän en ulkomailla oikeastaan alkoholia edes juo, humaltumistarkoituksessa varsinkaan, sillä koska samaa voi tehdä Suomessakin, miksi matkustaisin toiseen maahan tekemään samaa, ja missaamaan kännin ynnä darran vuoksi koko reissun? Nyt sattui kuitenkin minullekin poikkeus sääntöön.

Kosteasta illasta ja tahmeasta aamusta huolimatta pääsimme kuitenkin sentään jo kymmeneltä sängystä ylös seuraavana päivänä, ja aamiaisen sekä hotellin altaalla tovin notkumisen jälkeen päätimme pitää rennon chillailupäivän.
Lounaalle menimme japanilais-italialaiseen ravintolaan, josta sai niin sushia kuin pizzaakin. Puoliso vetäisi pizzaa, minä sushia - ja se oli virhe. Sain siitä nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan reissussa ruokamyrkytyksen! Tästä lisää kuitenkin myöhemmin. Päivän sain tallata rauhassa ympäri Funchalia, oireet kun starttasivat vasta myöhään illalla.

Päätimme käväistä Madeiran kasinolla, ja matkalle sinne kohtasimme todella upean sateenkaaren, joka paikoin näkyi jopa kokonaan. Lisäksi se näkyi taivaalla todella pitkän ajan - vietimme kasinolla noin tunnin, ja lähtiessämme sateenkaari oli edelleen näkyvillä!

Kasinolla ei saanut kuvata, joten sieltä ei sitten kuvia näytettäväksi olekaan. Mitään ihmeellistä siellä ei kuitenkaan ollut - rulettipöytiä ja röökiä tauotta kiskovia eläkeläisiä paukuttamassa pelikoneita. Itse en siellä erityisemmin viihtynyt, kun en edes pelaa mitään rahapelejä, mutta tulipahan sekin paikka katsastettua.

Illalla suuntasimme Leeno's -nimiseen ravintolaan, josta olin lukenut saatavan Madeiran parhaat tonnikala-annokset. Koska edellisen päivän tonnikalani oli ollut kamalaa ja kuivaa, eivät odotukset olleet kovin korkeat sen annoksen päihittämiseksi. Jo ravintolaan mentäessä minulla oli hiukan huono olo, mutta arvelin sen vain johtuvan nälästä. Todellisuudessa lounassushit kuitenkin alkoivat tehdä tepposiaan vatsassani. Tilasimme klassikkoannoksen Tuna on hot stone, eli tonnikalaa kuumalla kivellä. Kyseessä on selvästi ravintolan suosituin annos, sillä jo ennen kuin ehdimme avata suutamme, tarjoilija arvasi, mitä aiomme ottaa. Ja vilkaisu naapuripöytiinkin sen jo kertoi - lähes kaikilla oli edessään joko tuna tai steak on hot stone. Iso mötkäle tuoretta tonnikalaa tuotiin eteemme raakana, ja tarjoilijat näyttivät, kuinka kalasta leikataan siivuja, paistetaan itse halutun kypsyiseksi kuumalla kivellä, muistuttivat, että kiveen ei kannata koskea sormin, ja sitten ei muuta kuin nauttikaa. Paistoimme siis itse tonnikalamme pöytään tuoduilla kuumilla kivillä, joilla kala kypsyi hetkessä. Melkein meinasi kiire välillä tulla kalan kääntelyn kanssa. Silti idea oli mielestäni hauska, ja tämä tapa on hyvin perinteinen Madeiralla. 

Tonnikala oli hyvää, ja juuri sopivan mediumia, itse kun paistoi, mutta sitä oli aivan liikaa. Meille molemmille tuli kunnon ähkyt ja huono olo, olimmehan vetäneet vielä alkuruoatkin (melonia ja ilmakuivattua kinkkua - klassista madeiralaista, tai ylipäätään välimerellistä herkkua sekin) ennen kaloja. Vyöryimme suoraan hotellille nukkumaan. Tässä kohtaa minulla oli jo todella huono olo, mutta nyt ajattelin sen johtuvan siitä, että olin tyhjään mahaan syönyt aivan liikaa.

Hotellilla kuitenkin sitten - pahoitteluni herkempivatsaisille - heräsin yöllä oksentamaan. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsivät päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti. Koko illan kuplinut maha ja huono olo hyökkäsi päälle. Muutamia kertoja vielä yön aikana juoksin vessaan, mutta aamuyön tunneilta sain nukkua rauhassa herätykseen asti. Aamulla sitten pohdimme, uskallammeko vointini vuoksi lähteä suunnittelemallemme levadaretkelle, Caldeirão Verdelle eli "Vihreälle padalle". Päätin kuitenkin, että pakkohan se on - en tullut Madeiralle saakka makoilemaan ja ravaamaan vessassa. Niin me sitten teimme itsellemme eväät ja ajoimme vajaat 50 kilometriä kohti valitsemaamme levadareittiä. Ja olen iloinen, että päätin lähteä ruokamyrkytyksestä huolimatta. Vaikka oloni oli melkoisen heikko ja vastassa tuntui kauhea kupla, ei oksetus enää luojan kiitos levadareitillä iskenyt päälle. Tavara pysyi sisällä ja matka sujui oikein jouhevasti.

Caldeirão Verden olimme valinneet, sillä luimme, että etenkin paikalliset kehuvat sitä Madeiran kauneimmaksi levadareitiksi. Lisäksi edestakainen matka päätepisteeseen ja takaisin oli noin 13 kilometriä, eli siis melko lailla hyvän mittainen patikointiretki meille.

Reitti alkoi (ja myös päättyi) tältä suloiselta olkikattoiselta talolta, josta löytyi piskuinen kahvila ja myymälä. Pihapiirissä oli myös hanhia aitauksessaan.

Alkuun reitti oli todella helppoa ja leveää kulkea, lähes kuin jotakin suomalaista metsäpolkua. Täällä tietenkin kasvoi kuusien ja koivujen sijaan valtavia laurisilva-puita. Kuten aiemmin totesinkin, ikivihreää subtrooppista laurisilva-metsää ei kasva enää missään muualla kuin Madeiralla, Azoreilla ja joissakin paikoissa Kanarian saarilla, kun muinaishistoriassa se peitti lähes koko Välimeren seudun. Lisäksi laurisilva löytyy Unescon maailmanperintökohteiden luettelosta.
Levadapolku kapeni alun jälkeen nopeasti, ja lopulta tuli kulkea enää vain levadan reunaa pitkin. Osassa reittiä on köysi levadan reunalla, josta voi pitää kiinni, ja johon nojaten voi myös tarvittaessa väistää vastaantulijoita, levadat kun ovat juuri ja juuri yhden ihmisen mentäviä leveydeltään. Alas ei korkeanpaikankammoisen paljoa parane vilkuilla, reitti nimittäin kulkee todella jyrkän rotkon reunalla, jonka kasvillisuus lohdullisesti useimmissa kohdissa peittää - muttei läheskään aina! Ja matka jatkuu kokoajan korkeammalle ja korkeammalle...

Reitin varrella oli myös useampia tunneleita, joista osa paikoin niin matalia, että sai kyyristellä. Tunneleissa ei myöskään minkään sortin valoa ole, eli taskulamppu kannattaa olla mukana, tai vähintäänkin kännykässä.

Reitti jatkui 6,5 kilometriä levadan vartta pitkin, päättyen korkealle ja kauniille vesiputoukselle vihreässä "padassa", josta koko paikka on saanut nimensä. Koko reitti oli todella komeaa katseltavaa henkeäsalpaavine maisemineen, mutta myös päätepiste oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikalla vallitsi ihana luonnon rauhan tyyssija. Tuli sellainen olo, että mihinkään ei ole kiire. Söimme kuivat eväsleipämme ja ihastelimme vihreää pataa. Muutama madeiranpeippo tuli kerjäämään meiltä murusia. Madeiranpeippo on muuten täysin endeeminen lintulaji, jota elää vain Madeiralla; itselleni näin luonnon suurena ystävänä oli mukava yllätys kohdata myös niitä.

Levadapatikoinnin jälkeen olimmekin sitten loppuillan ihan rauhassa. Illalliseksi söimme klassisen madeiralaisen herkun, roikkuvan lihavartaan eli espetadan. Vahva suositukseni myös tälle Madeiran perinneherkulle.

Seuraavana päivänä meillä olikin taas edessämme patikkaretki, eli kipuaminen Madeiran korkeimmalle huipulle, 1862:n metrin korkuiselle Pico Ruivolle. Myös Pico Ruivolla näimme iloksemme madeiranpeippoja!

Matka huipulle alkoi ajamalla ensin noin neljänsadan metrin korkeuteen pilvien keskelle, josta melko kevyt reitti kohti korkeuksia sitten lähti kiemurtelemaan. Maasto oli suuren osan matkasta suhteellisen helppokulkuista. Minkäänlaisia kaiteita ei reitillä kuitenkaan ole, ja vaikka matkalta olisi pilvettömällä säällä avautunut huikeat maisemat, me toisaalta olimme iloisia siitä, että pilvet peittivät meidän näkyvistämme sen, kuinka korkealla oikeasti olimme. Noilla paikoin kapeilla poluilla aivan reunan tuntumassa kävellessä olisi muuten saattanut hiukan huipata.

Vaikeakulkuisemmaksi maasto muuttuikin sitten jo aivan lähellä huippua. Siitä alkoi varsinainen tarpominen pelkästään suoraan ylös. Hengästyttävä kävely kuitenkin kannatti, sillä huipulla pääsimme vihdoin pilvien yläpuolelle, ja eteemme avautuvat maisemat olivat aivan huikeat. Aina pilvien väistyessä näimme matalammalla olevia vuortenhuippuja, ja jopa parin kilometrin päässä alhaalla kasvavia puita. 

Pilvien lomasta pilkottivat silloin tällöin alempana olevat vuorenhuiput.

Myös Pico Ruivolla pörräsi muutamia suloisia madeiranpeippoja.

Pico Ruivolta lähdettyämme kävimme syömässä eräässä todella jyrkän mäen varrella olevassa pikkuisessa tienvarsiravintolassa. Paikalla oli itse omistaja perheineen, eikä lainkaan muita asiakkaita. He lounastivat myös yhdessä paikan päällä koko perhe. Jopa naapurimieskin tuli paikalle heittämään juttua - aitoa välimerellistä tuttavallisuutta.
Omistaja ei osannut oikeastaan lainkaan englantia, mutta hän oli todella ystävällinen, ja saimme ruokamme tilattua lähinnä elehtimällä, hymyilemällä ja nyökyttelemällä. Saimme kuitenkin juuri sitä, mitä halusimmekin syödä. Hoituvat ne asiat näinkin - kielitaito ei ole kaikki kaikessa! Tärkeämpää on ystävällinen ja avoin asenne. Vaikkei ruoka kovin kummoista ollutkaan, oli se kuitenkin hyvää perussapuskaa, ja ylipäätään kokemus tuossa raflassa oli todella mukava - jotenkin aito. Juuri tällaisia mukavia hetkiä, aitoja kohtaamisia, itse reissuiltani mieluiten muistelen. Niistä jää aina hyvä mieli.

Näkymät olivat - täälläkin - huikeat.

Loppupäivän kiertelimme Funchalissa, kävimme jäätelöllä ja hengailimme. Kävimme viimeisellä ehtoollisella Tokos-nimisessä ravintolassa, joka oli aiemmin tsekkaamaamme Hole-in-One-baaria vastapäätä. Ruoka tuossakin ravintolassa oli todella hyvää. Muita asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa lisäksemme ollut kuin viereisen pöydän skottiseurue. Omistaja oli itse tässäkin ravintolassa paikalla, ja tykkäsi kovasti jutella niin meille kuin viereisellekin pöytäseurueelle, kertoillen omasta hyötykasvipuutarhastaan, ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Kun kerroimme hänelle, että joudumme pian palaamaan Suomeen, jossa tuolloin oli noin -25 asteen pakkaset, oli skottien, jotka sivukorvalla tämän kuulivat, pakko kysyä meiltä, että missä ihmeessä on noin kamalan kylmä. Niin me sitten juttelimme hetken heidänkin kanssaan - jälleen ihania, aitoja kohtaamisia.

Seuraavana päivänä sitten suuntasimme Madeiran pienikokoiselle lentokentälle ja palasimme koto-Suomen kylmään. Kun lento lähti ja kone nousi yläilmoihin, peittivät pilvet näkyvistä Madeiran - lukuun ottamatta Pico Ruivon huippua, joka pilkotti pilvien seasta tummana. Oli huimaa ajatella, että olimme itse juuri edellisenä päivänä kiivenneet tuolle huipulle, joka nyt näkyi pilvien välistä lentokoneeseemme.

Mitäpä sitten lopputulemana Madeirasta kertoisi? No, ensinnäkin, turistikohdehan se on, eli mikäli haluaa rauhaa, tai muuten vain vältellä turistimassoja, ei Madeira siihen ole oikea paikka. Kuitenkin saarelta löytyy myös omaa rauhaa, kunhan vain lähtee Funchalin ulkopuolelle sitä etsimään. En usko, että itse enää tulen Madeiralle uudelleen matkustamaan, sillä kohde ei ollut aivan minun tyyliseni, mutta olen silti iloinen, että olen siellä käynyt - saaren huikeita maisemia ja upeaa luontoa en unohda koskaan. Madeira ei suotta ole tunnettu vehreydestään, sitä koko saari nimittäin on. Me olimme paikalla vieläpä talvella, joten voin vain kuvitella, kuinka upeaa kasvien ja kukkien loistoa "puusaarella" kesäaikaan näkyy. Jokin levadareitti kannattaa ehdottomasti katsastaa, jos saarelle suuntaa, sillä maisemat esimerkiksi Caldeirão Verden reitin varrella olivat sanoinkuvaamattoman upeat. Näille kannattaa toki suunnata suhteellisen aikaisin aamulla turistimassojen välttämiseksi - kuten mihin tahansa muuallekin. Pico Ruivon huipulle patikointi oli myös todella huikea kokemus, jota suosittelen ehdottomasti kaikille, joille se on mahdollista.

Paljon nähtävää ja koettavaa Madeiralta siis löytyy. Yksi parhaista puolista mielestäni oli kuitenkin erittäin ystävälliset paikalliset - välimerellisen rento ja hyväntuulinen asenne välittyi lähes jokaisesta ihmisestä.