Vesiputousten kautta maailman vanhimpaan sademetsään

Trooppista ilmastoa löytyy myös Australiasta, tosin vain aivan maan pohjoisimmasta koillisnurkasta. Me vietimme Magnetic Islandin jälkeen reissumme oman Päivä tropiikissa -päivän, kuljettuamme kansallispuiston, kahden vesiputouksen, banaaniplantaasien ja krokotiilijoen kautta lopulta Daintreen sademetsään, maailman vanhimpaan yhä elossa olevaan sademetsään, mahtavien kasuaarien kotipaikkaan.

Olimme hyvissä ajoin liikkeellä (johtuen osin edellisillan bensaselkkauksestamme) ja aivan sattumalta, etsiessäni Google Mapsista reittiä Millaa Millaa -vesiputoukselle, havaitsin aivan lähellämme olevan jonkin toisen vesiputouksen, Jourama Fallsin. Koska kello oli seitsemän aamulla ja meillä oli hyvin aikaa, päätimmekin kurvaista Jouraman kautta ja tehdä pikku aamulenkin sinne. Putous koostuu useasta pienestä, portaittain laskevasta vesiputouksesta, ja se sijaitsee Jourama National Parkissa. Autolla pitäisi periaatteessa päästä noin kilometrin päähän ja loppumatka taittaa patikoiden, mutta... Tie National Parkin alueelle oli tulvinut, ja jouduimme jättämään automme portin luo, tien sivuun. Muutamia autoja ajoi ohitsemme, yli tulvivan tien, mutta itse emme pakullamme uskaltaneet lähteä kokeilemaan tulvatien ylitystä. Pohja siinä oli niin matala, renkaat ehkä samankokoiset kuin omassa Nissan Micrassani, elleivät pienemmätkin, ja pito jo pelkästään märillä teilläkin aivan olematon. Lisäksi vuokraehdoissa oli erikseen mainittu tulvivat tiet, ja että jos päätimme sellaisen ylittää varoituksista huolimatta, oli kaikki täysin meidän vastuullamme ja maksu perittäisiin meidän kukkaroistamme. Emme ottaneet riskiä, että kämäinen pakumme olisi lähtenyt joen mukana ajelehtimaan.

Tämä joki aivan Jourama National Parkin suulla oli tulvinut keskelle tietä. Olisikohan siellä krokotiileja?

Ylitimme tulvakohdan siis jalan, ja vettä oli kenties parinkymmenen sentin korkeudelta, reilusti yli nilkan, muttei kuitenkaan pohkeeseen saakka. Kunnon korkealla maastoautolla olisi päässyt yli helposti.

Kuljimme siis (auto)tietä pitkin siihen saakka, josta alkoi virallinen kävelyosuus. Matkalla näimme muutaman wallabin, jotka loikkivat tien yli ja jäivät tuijottamaan meitä pusikosta ihanilla nappisilmillään. Kävely muuttui patikoinniksi, kun ylitimme kapeita siltoja, kapusimme kivien yli ja aloimme nousta jyrkkiä rappusia maastoa ylöspäin. Oli yllättävän kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Noustuamme vielä ylemmäs, pois suojaavien puiden ja pensaiden katveesta, pääsi aurinko paahtamaan suoraan niskaamme ja kuumuus suorastaan hyökkäsi kimppuun. 

Auringonvaloa kuitenkin kavahtivat hyttyset, jotka taas koko alkumatkan varjoissa olivat piinanneet meitä hullun lailla (ja samoin koko takaisintulomatkan). Typerinä emme olleet tajunneet laittaa edes hyttyskarkotetta, vaikka meillä sellaista kuitenkin oli, ja molemmat ehdimmekin tällä lyhyellä visiitillämme Jourama Fallsille keräämään kymmeniä paukamia. Mikä kuitenkin itseni yllätti, oli se, etteivät paukamat juurikaan kutisseet tai turvonneet, vaikka koto-Suomessa paukamani turpoavat aina vähintäänkin peukalonpään kokoisiksi, ja kutiavat aivan julmetusti. Lienen lievästi allerginen ainakin suomalaisille hyttysille. Olin varautunut Australiaan lähtiessäni siihen, että kun minua tulee pistämään uusi hyttyslaji, johon kehoni ei ole tottunut, Queenslandissa kun paljon itikoita on, tulevat reaktiot olemaan vielä pahemmat kuin kotipuolessa, mutta asia olikin päinvastoin. Se oli positiivinen yllätys.

Näkymä Jourama Fallsin näköalatasanteelta, josta näki koko portaittain laskevan putouksen, oli upea, ja ehdottomasti kävelyn arvoinen. Kuitenkaan, jos Jourama Falls ei ole lähelläkään matkareittiäsi, ei se niin mahtava paikka ole, että kannattaisi sen väliin jäämistä mitenkään harmitellakaan. Jos Jourama National Parkin ohitse ajaa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä pistäytymässä. Koska nousu oli jo aamutuimaan melko hikinen, suosittelen lämpimästi välttämään keskipäivän auringossa paikalle talsimista - ja varaamaan matkaan hyttyskarkotetta, tai vaihtoehtoisesti pitkähihaisia paitoja ja pitkät housut.

Siinä niitä kasvaa, nimittäin banaaneja.

Palasimme samaa reittiä, kävelypolkuja ja tulvivan tien yli takaisin pakullemme, söimme aamiaista, ja jatkoimme matkaa kohti Millaa Millaa Fallsia. Millaa Millaa on muuten aboriginaalien kieltä, ja tarkoittaa karkeasti suomennettuna Vettä Vettä. Melko kuvaava nimi vesiputoukselle, siis. 

Matkalla tuli vastaan todella hienoja trooppisen Australian maalaismaisemia. Etelämpänä Queenslandissa maisemaa olivat hallinneet sokeriruokopellot, nyt ne vaihtuivat banaaniplantaaseihin. Mielestäni tämänkin vuoksi kannattaa Australiaa, tai miksei mitä tahansa muutakin maata, kiertää autolla - näkee niin paljon niin hienoa ja erilaista maisemaa kuin Suomessa, sekä sitä ns. "todellista" näkymää kohdemaasta; peltoja, kyliä, metsiä, vuoria, kaupunkeja.

"Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta."

Millaa Millaa Falls on suosittu turistikohde - ja sen ikävä kyllä huomasi. Olimme vieläpä ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan paikalla, puolenpäivän aikoihin, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta. Vesiputoukselle oli helppo päästä, ja paikka oli suojaisa ja idyllinen. Huomasi kuitenkin, että se on myös nimenomaan suunnattu turisteille, sillä paikalla oli info- ja opastauluja, sekä jopa vessat ja kunnon parkkipaikka (tosin melko pienikokoinen sellainen, joten jälleen kerran kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä, tai ainakin vältellä pahinta ruuhka-aikaa).

Meidän onneksemme lähes heti veteen päästyämme alkoi sataa, ja käytännössä kaikki turistit vain katosivat kuin taikaiskusta, takaisin autoillensa sadetta pitämään. Meitä pikkuinen trooppinen sade ei haitannut lainkaan, vaan päätimme ottaa ilon irti turistien lähdettyä, ja ottaa sillä välin omat pakolliset turistikuvamme putouksella. Eli ei muuta kuin känny vedenpitävään suojapussiin ja viileää vettä pitkin uiden kohti upeaa luonnon luomaa putousta!

Paikka oli melko pieni, mutta itse putous näyttää kuvissa siltikin vielä hieman pienemmältä, mitä se todellisuudessa oli. Joka tapauksessa, ei se mikään jättimäinenkään ollut, ja aivan suoraan putouksen alle pystyi jopa uimaan, mikä kertoo siitä, ettei alas vyöryvä vesimassa ole kovin suuri. Jalat ylsivät kiviseen ja epätasaiseen pohjaan alkuvaiheessa, mutta hyvin pian luonnonallas muuttui sen verran syväksi, että tuli uida. Me uimme aivan putoukselle asti, istuskelimme hetken liukkailla, mustilla kivillä sen takana, ja käväisimme molemmat myös suoraan putouksen alla. Kokemus oli aivan huikea ainakin minusta, joka en ennen ole tällaista kokenut! En voinut olla hymyilemättä ja ihastelematta tätä kymmeniä tuhansia vuosia, ellei jopa kauemmin, virrannutta luonnon upeaa luomusta. Vesi oli mukavan viileää ja virkistävää. Mutta tosiaan, tämä on vain uimataitoisille - putouksen luo ei pääse kuin uimalla, samoin pois sieltä. Hyppiä ja loikkia veteen ei missään nimessä kannata, sillä pohja on ympäriinsä kivikkoista ja täynnä puunoksia, ja vesi on sameaa ja läpinäkymätöntä.

Sateen loputtua myös turistit palasivat jälleen paikalle sankoin joukoin, mutta me olimme jo valmiit. Kuivattelimme hetken rantatörmällä ja katselimme pikkuriikkistä jokea, joka altaalta vei poispäin, minne putouksen vedet laskevat. Luin jostakin, että joessa voisi oikein hyvällä tuurilla bongata vesinokkaeläimiä, mutta tuon ihmispaljouden läsnäollessa ja tasaisessa puheensorinassa en oikein uskonut sen olevan mahdollista. Jotkut muut olivat ilmeisesti lukeneet saman, sillä pari ihmistä päivysti joella kännykät kädessä, selkeästi valmiina kuvaamaan jotakin. Mitään kuvaamisen arvoista ei kuitenkaan joessa näkynyt sinä aikana, mitä me olimme vielä paikalla.

"... useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme."

Huikean uintireissumme jälkeen suuntasimme jälleen pohjoisemmaksi, mutta olimme kuitenkin jo hyvin lähellä lopullista päämääräämme, Cairnsia. Nyt oli puhe enää kymmenistä kilometreistä, kun lähtiessämme liikkeelle Brisbanesta kaksi viikkoa aiemmin, oli ollut kyse tuhansista. Ajoimme kuitenkin Cairnsin ohi, vielä pohjoisemmas, sillä seuraavana kohteenamme oli Daintreen sademetsä. Yövyimme Rifle Creekin rest arealla, jossa useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme. Paikalla oli myös jonkin verran muita leiriytyjiä. Kyseiseltä rest arealta löytyivät vessat ja suihkut. 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Daintreetä. Paikalle pääsee ainoastaan ylittämällä lautalla Daintree Riverin, jossa elää mm. suistokrokotiileja paljon. Otimme siis lautan yli joen, ja heti joen ylitettyämme molempien puhelinyhteydet lakkasivat toimimasta. Olimme tulleet viidakkoalueelle, jossa asusteli vain kourallinen ihmisiä vakituisesti. Tie Cape Tribulationiin, josta pääsee talsimaan sademetsään, oli kuitenkin käytännössä vain suoraa tietä, joten pärjäsimme onneksi ilman navigaatiosysteemiäkin. Tiet olivat paikoin melko huonokuntoisia, kuoppaisia, jyrkkiä ja märkiä. Paikalliset kaahasivat maastureillaan meitä vastaan kapeilla teillä hurjaa vauhtia, mutta itse uskalsimme pakumme kanssa körötellä juuri ja juuri neljääkymppiä. Aiemmin, matkalla Rifle Creekille, oli pakumme meinannut pari kertaa lähteä luisuunkin ihan vain siksi, että ajoimme märkää ja kaartuvaa alamäkeä. Pito renkaissa oli siis todella, todella huono, ja koska meillä ei ollut edes kenttää puhelimissamme, emme viitsineet ottaa riskiä saattaa itseämme minkään asteiseen hätätilanteeseen.

Trooppisessa Queenslandissa kannattaa siis varautua siihen, että tiet voivat olla märkänä liukkaita ja jopa mutaisia. Mäet voivat olla todella jyrkkiä, ja vaatii keskittymistä ja tarkkaa kaasujalkaa, jotta niitä pääsee turvallisesti etenemään, ainakin, jos on alla samanlainen rämä huonoine renkaineen kuin meillä.

Tien varrella oli lukuisia varoituskylttejä kasuaareista, noista sinipäisistä ja erittäin uhanalaisista strutsin sukulaislinnuista. Olimme nähneet kasuaarin aiemmin Rockhamptonin eläintarhassa, mutta täällä niiden luontaisessa elinympäristössä emme niitä bonganneet. Toisaalta ihan hyvä niin - olisi ollut todella ikävää ajaa kolari muutenkin uhanalaisen lintulajin edustajan kanssa, niin auton ja meidän, kuin linnun ja lajin tulevaisuudenkin kannalta. Sen vuoksi varoituskylttejä niin paljon olikin; kasuaareja yritetään kaikin keinoin suojella, kun se on vielä mahdollista. Vielä ikävämpää olisi kuitenkin voinut olla mahdollisesti kohdata kasuaari Daintreen sademetsässä kävellessä. Kävelyreitin alkupäässä olikin taulu, jossa ohjeistettiin, kuinka tulisi toimia villin kasuaarin kohdatessa, vaikka se äärimmäisen harvinaista onkin. Niiden kun tiedetään oikeasti tappaneen ihmisiä puolustautuessaan aggressiivisesti, joten kyseessä ei ole todellakaan mikään leikin asia.

Kasuaareja ei kuitenkaan näkynyt, eikä liioin sammakoita tai muitakaan tropiikin elikoita. Mielenkiintoisia kasveja näkyi kyllä sitäkin enemmän, mutta niihinkään ei parane täällä koskea; Daintreessä elelee mm. itsemurhakasvinakin tunnettu gympie gympie, puska, joka ei näytä oikein miltään, mutta aiheuttaa erittäin voimakasta kipua ja ihottumaa, jotka voivat kestää jopa vuosia altistuksen jälkeen. Sen kerrotaan aiheuttavan maailman voimakkainta kasvista peräisin olevaa kipua.

"Nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa."

Tällä kertaa olimme ottaneet opiksemme, niin Magnetic Islandin Forts Walkin kuin Jourama Fallsille patikoinninkin johdosta, ja varautuneet kunnon vaattein ja kengin kävelyyn, kun opastetaulussa kerrottiin tämän 1,5 kilometrin mittaisen viidakkovaelluksen aika-arvioksi pari tuntia. Ja nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa. Koko matka rannalle saakka kulki ihan varta vasten tehtyä polkua, tai lähestulkoon tietä, pitkin, jolla pystyy etenemään jopa pyörätuolilla. Noh, olipahan ainakin helppo patikointi! Reitin varrella oli toki infotauluja kasveista, viidakon eläimistä ja ekosysteemistä, mutta vaikka ne pysähdyimmekin lukemaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa, ei matkaan mennyt siltikään kuin puolisen tuntia. Todellista viidakkoseikkailua tämä ei siis todellakaan ollut, mutta sellaista emme tällä kertaa hakeneetkaan, vaan ainoastaan halusimme edes pintapuolisesti nähdä ja kokea maailman vanhimman sademetsän. Heti alkuun meidät yllätti sadekuuro, joka kesti ehkä kaksi minuuttia ja lakkasi kuin seinään, lähes samanlainen kuin Millaa Millaassa - nyt oltiin todellakin tropiikissa. Yksi turistipariskunta, joka oli vain hetkeä ennen meitä mennyt metsään, tuli meitä vastaan juoksujalkaa huppareidensa alle piiloutuneina sateen alkaessa. He ilmeisesti lähtivät karkuun sadetta, sademetsässä...
Reitin varrella Daintreessä oli useita jokia, rämeitä, kosteikkoja ja mangrove-metsää, ja sen päättyessä merenrannalle myös rantaa halkoi tulvinut joki; sen yli olisi voinut päästä jonakin muuna vuodenaikana, mutta ei nyt. Nämä joet ja vesistöt ovat jälleen ehdottomasti nou-nou -kategoriassa uimisen, polskimisen tai muutenvain-vedellä läträämisen suhteen, sillä jälleen paikalla asustaa suistokrokotiileja. Vaikka kuinka tarkkaavainen omasta mielestään olisi, on krokotiili niin epäinhimillinen otus, että sen voi oikeasti sekoittaa puunrunkoon, se kun osaa pönöttää täysin paikallaan vaikka monta tuntia, hievahtamatta milliäkään. Tarkinkaan ihmissilmä ei kuollutta puunrunkoa osaa krokotiiliksi tunnistaa, jos aivot ovat sen jo puunrungoksi rekisteröineet.

Cape Tribulation oli yllätykseksemme kovin pieni paikka, eikä sitä oikeastaan voi kutsua edes kyläksi, ehkä ennemmin taajamaksi, josta löytyy jokunen kauppa. Kävimme pyörähtämässä siis pakollisessa turistikrääsäkaupassa ja sen jälkeen lähdimme hyvin pian takaisin Daintreestä. Liukastelimme kapeilla teillä, ylitimme autolautalla joen, liukastelimme teillä vähän lisää, ja ajoimme Mossmanin kylään. Lähellä oli rest area, jossa yövyimme pari seuraavaa yötä.

Oli mielenkiintoista nähdä hieman trooppista Queenslandia - ilmasto ja maisemat olivat jo melko erilaiset kuin Brisbanen tietämillä. Uiminen Millaa Millaa Fallsilla oli ehdottomasti reissun kohokohtia, turistien suuresta lukumäärästä huolimatta. Nähtävästi kuitenkin sade on asia, joka useita turisteja kauhistuttaa tai muuten vain ajaa paikoilta pois - tämä tuli nähtyä niin Millaa Millaassa kuin Daintreessäkin, sekä joissakin muissa satunnaisissa paikoissa. Meitä suomalaisiahan moinen ei haittaa - trooppinen sade on ihanan lämmin ja vain viilentää mukavasti kuumassa ilmastossa, verrattuna vaikkapa klassiseen Suomen juhannussäähän. Lisäksi sade pitää esimerkiksi hyttyset poissa, ja kuurot kestävät yleensä vain muutamia minuutteja (jonka aikana tosin vettä tulee ihan helkutisti). Kannattaa varautua siis siihen, mihin ilmeisesti monet eivät ole varautuneet, että sademetsässä ja tropiikissa todellakin sataa, kaikkina vuodenaikoina. Mielestäni termi sademetsä kertoo jo melko hyvin asiasta. Minusta sade on kuitenkin enemmän kuin tervetullut hyttys -ja turistikarkote.

Magnetic Island, koalojen saari

Jos haluaa nähdä luonnonvaraisia koaloja Australian Queenslandissa, on Magnetic Island siihen paras ja varmin vaihtoehto. Pikkuisella saarella on koko Queenslandin suurin koalapopulaatio, ja saaren asukkaat joutuvat ajoittain jopa häätämään niitä pois pihoiltaan, joten koalojen näkeminen on lähes varmaa. Saari on n. 12 kilometriä pitkä päästä päähän, joten periaatteessa innokas kävelyn harrastaja voi liikkua ihan vain kävellen paikasta toiseen. Ilmasto on kuitenkin kuuma ja kostea, kuten koko Queenslandissa, joten kävellessä voi helposti tulla tuskaisen hiki, huolimatta siitä, että välillä kävisikin meressä viilentymässä. Lisäksi kävely vie aikaa, joten koska itsellämme oli vain päivän verran aikaa nähdä saari, vuokrasimme auton päiväksi. Myös bussit kulkevat saaren päästä päähän, mutta sopivasti missasimme bussin juuri kun astuimme lautasta ulos ja jäimme hieman liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, ja seuraava julkinen olisi kulkenut vasta tunnin päästä. Päivävuokra autosta ei ollut mitenkään älyttömän kallis, kuudenkymmenen dollarin luokkaa, eikä autoa tarvinnut tankata, ja jälleen etuna on, kuten omassa vuokra-autossa muutenkin, että saarta saa kiertää ihan omaan tahtiin ja vapaasti. Ja omasta autosta puheenollen - jätimme päiväksi pakumme Townsvillen satamaan, josta saarelle lähdimme, noin seitsemän dollarin hintaan.

"Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan!"

Ensin ajoimme aivan saaren toiseen kärkeen, Horseshoe bayhin, jossa kiertelimme tovin. Kävimme syömässä ja sitten suuntasimme Forts Walkille, kenties Magnetic Islandin suosituimmalle kävelyreitille. Pituus oli pari kilometriä, joten tuumasimme, ettemme edes tarvitse lenkkareita, ballerinoilla pärjää varsin hyvin noin lyhyen matkan. Ja kuinka väärässä olimmekaan! Forts walk alkoi ihan rauhallisissa merkeissä hiekkatietä, joka pikkuhiljaa muuttui kivisemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Alkoi nousu ylämäkeen, ja paahtava keskipäivän aurinko hiosti meitä. Lopulta vastassa olikin useampi sata askelta jyrkkiä kivirappusia, joilla oli jälleen lisää kiviä ja kuoppia, ja joiden päällä kasvoi puiden juurakoita. Tällä vaelluksella ballerinani sitten hajosivat, ja varpaani alkoivat paistaa kivasti kärjistä läpi. Ne saivat myöhemmin jäädä pysyvästi Ausseihin ja Cairnsiin, hostellin roskakoriin.

Tästä kuitenkin opimme sen, että niinkään reitin pituutta ei kannata tuijottaa, vaan sen läpikäymiseen arvioitua aikaa - Forts Walkille se oli pari tuntia. Olimme kuitenkin kuvitelleet, etteivät aika-arviot kerro mitään, että ne ovat lähinnä niitä maksimiaikoja, joiden puitteissa reitit pitäisi saada vaikkapa liikuntarajoitteisenakin käytyä läpi, mutta kuvittelimme väärin. Jälleen oppi jotakin uutta.

Heti reitin alkupäässä bongasimme ensimmäisen luonnonvaraisen koalan: pieni harmaa pallo näkyi polun yllä, korkealla eukalyptuksen oksalla. Se vilkaisi meitä lievästi sanottuna epäkiinnostuneena, ja jatkoi torkkumistaan.

Kiivetessämme yhä vain ylöspäin saavuimme toisen maailmansodan aikaisille viestintätorneille ja muille rakennuksille, joita ilmestyi yhä vain uusia pitkin reittiä. Tätäkään emme olleet etukäteen tienneet. Jokaisen rakennuksen luona oli jokin tietokyltti - mikä oli vanha parakki, mikä toiminut sotilaiden ruokasalina, mikä ollut tärkeä viestintätorni. Yhden tornin katolta avautui aivan huikeat näkymät ympäri saarta ja Tyyntä valtamerta.

"Mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja."

Kävely oli melko rankkaa ilman kunnon varusteita ja vielä kaikkein kuumimpaan vuorokauden aikaan, mutta ehdottomasti sen arvoista. Maisemat olivat eräitä upeimmista reissumme aikana näkemistä, kohtasimme historiaa ja opimme Australian roolista toisessa maailmansodassa (en ollut edes tiennyt, että Australiakin oli jollakin tavalla osallisena sodassa, vaikkei nyt varsinaisesti sotinutkaan), ja - mikä kaikkein tärkeintä - näimme villejä koaloja. 

Palatessamme reittiämme takaisinpäin oli erään ihan polun varrella kasvaneen puun vierelle kokoontunut lauma ihmisiä, ja me menimme katsomaan, mitä siellä tapahtuu. No, koalahan se siellä puussa oli, vain parin, kolmen metrin korkeudella. Puussa oli myös saksalainen nuori nainen. Koalaa lievästi sanottuna ahdisti, kun ymmärtämätön turisti yritti änkeä kirjaimellisesti iholle, eukalyptuksen oksa kädessään, yrittäen syöttää sitä pelokkaalle eläinparalle. Jälleen rupesi ärsyttämään sama asia kuin Cape Hillsboroughssa; kuinka aikuisilta ihmisiltä voi puuttua aivan totaalisesti kunnioitus luontoa kohtaan? Onneksi tilanne kuitenkin päättyi koalan kannalta parhain päin, kun paikalle pysähtyi myös paikallinen patikoimassa ollut perhe, joka totesi saksalaiselle, että koalathan voivat sitten purra. Tästä turistit järkyttyneinä: "Really???" ja kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli ollut puhe, juuri silloin koala huitaisi käpälällään vihaisesti sille tarjottua eukalyptuksen oksaa. Häirikköturisti säikähti, kipusi äkkiä maahan ja luikki nopeasti kavereineen tiehensä. Kohtaus oli melko koominen (siis todellakin, kuvitteleeko joku, ettei villieläin voi uhattuna purra, vaikka kyseessä kuinka olisikin söpö ja pehmoinen koala?) ja koalan "pelastanut" perhekin hekotteli tapaukselle. Koala rentoutui puussa heti silminnähden, nosti korvansa pystyyn, kun ne äsken olivat olleet vihaisena luimussa päätä vasten, ja ihmetteli meitä. Jätimme sen omaan rauhaansa, toipumaan ihmisten ahdistelusta.

Tässä koala, jonka ensimmäisenä olimme bonganneet.

Ensimmäisenä näkemämme koala oli herännyt nokosiltaan, kun kuljimme uudelleen sen ali - nyt se liikuskeli laiskasti pitkin oksaa, kurkotteli kohti lehtiä ja söi niitä tyytyväisenä. Silloin tällöin se vilkuili uteliaana meitä.

Lenkin jälkeen pulahdus mereen teki hyvää. Vilvoittelimme Magnetic Islandin keskivaiheilla olevalla rannalla, Alma Baylla, ja sen jälkeen loppupäivän kiertelimme loppuosia saaresta. Ihan saaren toiseen kärkeen (eli siis toisessa päässä kuin Horseshoe Bay) emme päässeet, sillä siellä oli asuntoja ja joitakin lomakyliä - niihin oli pääsy muilta kuin asukkailta sakon uhalla kielletty. Muutenkin saarella liikkuminen oli sikäli tarkkaa, ettei muille kuin yleisille teille saanut vahingossakaan eksyä, sillä kaikki muut olivat asukkaiden yksityisteitä, siis sakotettavia, jos sinne ulkopuolinen ilman syytä menisi. Käytännössä koko saaren läpi kulkee yksi isompi tie, jonka varrella kaikki turisteille suunnatut kohteet ja aktiviteetit ovat, ja karttoihin on kyllä merkitty, minne ei saa ajaa.

Sekä saarelle mennessämme että sieltä poistuessamme samalle lautalle kanssamme sattui suomalaisia; mennessä pari tyttöä, tullessa yksin matkustava mies. Mikä sattuma! Tulee todella huvittava fiilis, kun on toisella puolen maapalloa, jollakin lautalla menossa paikkaan, joka ei millään tavalla ole suomalaisten suosima tai liioin edes suomalaisten tietämä kohde, ja yhtäkkiä joku vierestä kysyy: "Puhuttekste suomea?" 

Palattuamme takaisin Townsvilleen näimme kenties suurimman reissun aikana havaitun parven lentäviä koiria lentävän ylitsemme. Valtavia lepakoita oli kymmeniä! Näky oli huikea ja vaikuttava.

"Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus."

Lähdettyämme jälleen eteenpäin meille kävikin "hauska" kämmi, josta jo aiemmin kerroinkin - opimme kantapään kautta, että Australiassa auto kannattaa tankata hyvissä ajoin. Townsvillen ja sen lukuisten bensa-asemien jäätyä taaksemme etenimme yhä vain pidemmälle ja pidemmälle maantiellä illan pimetessä, eikä uusia asemia näkynyt missään. Bensamittarin neula tuntui liikkuvan kohti punaista suorastaan silmissä. Teki mieli vain jäädä paikalleen, ettei tankki tyhjenisi kesken, mutta sehän ei tietenkään ollut vaihtoehto. Lopulta löysimme bensa-aseman - joka oli suljettu. Löysimme toisenkin, ja sekin oli suljettu. Australiassa on nähkääs sellainen hauska juttu, että ylivoimaisesti suurimmalla osalla asemista bensa maksetaan suoraan kassalle sisälle, eli siis Suomesta tuttuja kylmäasemia, joissa ei ole lainkaan palvelutiskiä, ei juurikaan ole. Näin ollen myöskään bensaa ei saa, mikäli asema on kiinni. Myöhään illalla, pimeällä, kaukana lähimmästä rest areasta, ja tankki lähes tyhjänä, tämän seikan hoksaaminen oli todella mieltäylentävää.
Lopulta kuitenkin kolmas asema, jolle päädyimme, oli kuin olikin harvinaislaatuinen kylmäasema; maksuautomaatti nökötti suljetun aseman ulkopuolella. Jes, vihdoinkin! Koitimme maksaa automaattiin, jotta saisimme tankattua - mitään ei tapahtunut. Minun pankkikortistani kone vain herjasi, Suvin kortista se sanoi että kaikki ok, antoi 0,00 dollarin kuitin, ja bensahanat pysyivät kiinni. Käteistä koneeseen ei voinut syöttää. Emme saaneet bensaa edes kylmäasemalta, suunnitellulle rest areallemme oli matkaa vielä yli 70 kilometriä, tankki veteli aivan viimeisiään, väsytti, nälätti. Tässä kohtaa molemmille tuli ehkä ensimmäistä ja ainoaa kertaa reissun aikana niin sanottu rehellinen vitutus. Päätimme jäädä vaikka bensa-aseman pihaan yöksi, jossei muuta. Huomasimme kuitenkin aivan aseman vieressä jonkinlaisen leirintäalueen, joten kurvasimme sinne ja yövyimme siellä. Paikka olisi ollut maksullinen, mutta ketään ei näkynyt missään ja toimistorakennus oli pimeänä, joten sniikkasimme vain jollekin vapaalle paikalle. Laitoimme herätyksen jo kuudelta, jotta olisimme valmiina heti kello 7 aamulla, kun bensis aukeaisi, emmekä joutuisi viettämään yhtään ylimääräistä hetkeä luvattomasti leirintäalueella.
Lopulta kaikki menikin todella hyvin, saimme polttoainetta heti kun asema aamulla aukesi ja jatkoimme matkaamme ripeästi. Tosiaan, maksuautomaatissa oli ollut yöllä jotakin vikaa, sillä myyjä kertoi meille, ettei yön aikana ollut tullut yhtään ostoja, kun normaalisti niitä tuli satojen dollarien edestä. Myöskin illalla näimme, kuinka jotkut muutkin käväisivät bensapumpuilla ja automaatilla, mutta lähtivät miltei saman tien. Tietysti juuri tuona yönä maksuautomaatti oli sattunut hajoamaan.

Mutta mitä tästä opimme - tankkaa aina ajoissa! Ausseissa ei etenkään ilta-aikaan kannata muutamien senttien säästön kiilto silmissään etsiskellä aina vain halvempaa bensa-asemaa, sillä se voi kostautua, kuten meille kävi. Lopulta asemia ei enää löydy, bensaa vain kuluu, ja kun löytyy, on kello jo niin paljon, että ne ovat kiinni, ja kettuuntumisen taso pääsee kohoamaan turhan suurille asteille. Ennakoi, mieti, suunnittele sopivasti, järkeile (ainakin välillä). Ja jos jokin menee päin pyllyä, hengitä syvään ja chillaa, koska asialle ei voi enää mitään. Näin mekin lopulta teimme.