torstai 6. joulukuuta 2018

Kummitusten Praha

Neljän päivän reissu viime elo-syyskuun taitteessa kaverin kanssa Prahaan vailla minkäänlaisia suunnitelmia osoittautui sukseeksi. Prahahan onkin aivan mahtava kaupunki! Tunnustan, että kumpikaan meistä ei tiennyt kaupungista, eikä oikeastaan koko Tšekeistä juuri mitään muuta kuin että se on ollut osa Tšekkoslovakiaa ja sieltä saa halpaa olutta, ja kuulemma Prahassa joku vanhakaupunkikin on. Kenties juuri siksi yllätyimmekin niin positiivisesti - meillä ollut mitään odotuksia tai ennakkokäsityksiä koko maasta, vaan matkustimme täysin avoimin mielin ja menimme, minne tuuli meitä kaupungissa kuljetti. Kaunis Praha yhdistää lumoavasti uutta ja vanhaa, ja keskiajan samalla kiehtova ja pelottava tunnelma huokuu ympäri kaupunkia turistien läsnäolosta huolimatta.


Tämä ei kenties kiinnosta kaikkia, mutta meitä kyllä sitäkin enemmän - nimittäin historia ja vanhat kummitustarinat. Emme olleet tulleet edes ajatelleeksi, että suuri osa tuntemistamme kummitustarinoista, Ihmissusi, Päätön ratsumies (tosin päättömän ratsumiehen legendoja on varmaankin useita)  ynnä muut, ovat juurikin Keski-Euroopasta lähtöisin. Tämä valkeni meille törmättyämme sattumalta ensin Keskiaikaisten kidutusmenetelmien museoon, ja sen jälkeen Kummitusmuseoon. Tajusimme, että täällähän on muutakin kuin hienoja, vanhoja rakennuksia ja valtavia turistimassoja. Nämä rakennukset huokuvat tarinoita. Ihmiskunnan synkkää historiaa ja karmeita kohtaloita.
Kidutusmuseo oli todella vaikuttava Rautaneitoineen, häpeänaamaraineen, ihmisen kahtiasahaus-sahoineen ja muine hirveine kidutusvälineineen - kuinka hirveitä ihmiset ovat vielä joitakin satoja vuosia sitten olleetkaan. Osa välineistä poistettiin käytöstä vasta 1800-luvulla, siis vain vajaat 200 vuotta sitten.


Kummitusmuseo, Prague Ghosts and Legends Museum, joka tuli meitä vastaan heti Kaarlen sillan jälkeen (joka oli muuten niin täynnä turisteja, ettemme meinanneet eteenpäin päästä) oli myös ihan mielenkiintoinen, joskin osa näytillä olleista paperimassahahmoista aiheutti enemmän huvitusta kuin hirvitystä. Silloin tällöin joistakin näyteikkunoista tuli rehellisesti sanottuna ensimmäisenä mieleen sana "kökkö". Tästä huolimatta museo oli kuitenkin kiva ja hauska, ja loppuvaiheessaan jo hieman karmivakin. Lisäksi käynti siellä avasi meille hyvin paljon juurikin näitä Prahassa kerrottuja kummitustarinoita, nimittäin niiden kerrontaan Kummitusmuseossa oli panostettu. Keskiaikaisen kidutusmuseon jälkeen ei ollut vaikea kuvitella noita ihmisparkoja, joiden rauhattomat sielut ovat silloisten kamaluuksien johdosta jääneet kaduille ikuisiksi ajoiksi kulkemaan.
Prahan kaupungissa todella vallitseekin upean historiallinen ja jotenkin aavistuksen synkkä ja pelottava tunnelma. Mutta niin mahtava sellainen. Kykenimme hyvin kuvittelemaan, kuinka juuri näillä samoilla kaduilla on keskiajalla kidutettu ja poltettu noitia, Musta surma tehnyt valtavia tuhojaan levitessään kulovalkean lailla, ja surmattujen linnanneitojen aaveet itkeneet öisin lohduttomasti linnojen torneissa.


Toki tutustuimme myös vanhaankaupunkiin, siihen suosittuun Kaarlensiltaan, Prahan astronomiseen kelloon (joka muuten oli remontissa ja pressun alla) ja muihin pakollisiin turistikohteisiin, mutta juurikin turistien valtavasta määrästä johtuen niiden tunnelma ei ollut ihan yhtä vaikuttava kuin muualla Prahassa. Kaarlen sillallakin kuulemma kummittelee, mutta emme oikein päässeet siinä rihkamakauppiaiden, karikatyyritaiteilijoiden ja kameroidensa kanssa sompailevien turistien seassa sellaiseen fiilikseen. Upeita nämä vanhat rakennukset ja sillat joka tapauksessa ovat. Vieri vieressä on keltaisia, pinkkejä, sinisiä ja vihreitä taloja, uutta ja vanhaa. Praha on todella kaunis ja hienonnäköinen kaupunki, ja mikäli olet vanhojen rakennusten fani tai arkkitehtuuri-friikki, kannattaa ehdottomasti Praha lisätä visiittilistallesi. Myös todella erikoisia, moderneja rakennelmia löytyy, esimerkiksi Tanssiva Talo Vltava-joen rannalla.

Ruoka kaupungissa oli hyvää ja edullista, joskaan itse en niinkään välittänyt paikallisesta erikoisuudesta, vettyneen vehnäleivän mieleen tuovista bread dumplingseista, jota ruokien kanssa lisäkkeenä tarjoiltiin. Pääruoat olivat kuitenkin erinomaisia. Suosittelen syömään turistipaikkojen ulkopuolella, missä hinnat ovat jopa puolet halvempia.

Siinä se nyt on, kuuluisa Prahan Astronominen kello! Wau!!
Ja turisteja riitti...
Ennen kaikkea kuitenkin pidimme molemmat juurikin siitä Prahan tunnelmasta, josta jo aloituskappaleessa mainitsin. Oikeastaan vain Kaarlen silta ja muut todella pahat turistirysät saivat tunnelman laskemaan, muutoin mystinen ja historiallinen fiilis säilyi hyvin joka puolella. Kummitusjuttujen ja upeiden linnojen lisäksi sitä nostattivat pienenpienet kojut syrjäisillä sivukujilla, pelottavat marionetti-nuket näyteikkunoissa, karkkikaupat, jotka myivät jättimakeisia, katujen yllä roikkuvat patsaat, sekä kaupungin läpi kulkeva Vltava. Yksi nastoimmista kokemuksista oli vuokrata söpö autonmallinen polkuvene ja polkea sillä ympäri Vltavaa.

Mainittakoon tässä vielä myös kolmas museo, jossa kävimme, nimittäin Seksivälineiden museo. Tämän museon keskeisen sijainnin aivan Prahan vanhan aukion ja astronomisen kellon vieressä huomasi selvästi, sillä toisin kuin Keskiaikaisen kidutuksen museo ja Kummitusmuseo, tämä museo oli aivan tupaten täynnä porukkaa, ja pääsylippukin oli kaksi kertaa kalliimpi (joskin myös Kidutusmuseo sijaitsee aivan Kaarlen sillan kupeessa, mutta sisäänkäynti on hieman piilossa, mikä selittänee kenties ihmisten vähäisen määrän siellä. Tai ehkä normaaleja ihmisiä ei vain kiinnosta tutustua historiallisiin kidutusmenetelmiin.). Mikäli kuitenkin kiinnostaa, miltä kivikautiset dildot, erilaiset S&M-välineet ja 1800-luvun vibraattorit näyttävät, kannattaa sielläkin pistäytyä - kokemus oli ihan hauska.

Vltava-joen voi ylittää vettä pitkin myös autolla.
Matkailijoille ei jää epäselväksi, mistä suloinen Myyrä-hahmo on kotoisin.






Palatakseni jälleen kauhujuttuihin; koska kummituksista ja kauhusta jotenkin vahingossa muodostui pikku reissumme pääteema, kävimme myös Nightmare -nimisessä kauhubaarissa, lähellä Tanssivaa taloa. Olimme täysin sattumalta löytäneet hostelliltamme Nightmaren esitteen, ja tuumasimme heti, että tuollahan täytyy käydä.
Kaverini googlaili yhtenä aamuna ennen liikkeelle lähtöämme kyseisestä baarista jotakin tietoa, ja törmäsi johonkin Thrill Parkiin hakutuloksissa. Thrill Park, siis jokin kauhuteemainen elämyspuisto Prahassa, jossa pääsee osallistumaan jonkin sortin selviytymispeliin? Ja se sijaitsee noin kilometrin päässä Nightmare-baarista? Sinnekin on päästävä!
Näin saimme siis jälleen täysin vahingossa yhden paikan lisää, johon meidän oli mentävä. Ensin kuitenkin kiertelimme vanhassakaupungissa ja navigoimme itsemme Nightmareen kauhudrinkeille. Itse otin Chainsaw-nimisen, Mojiton tyylisen juoman.

Baari oli todella cool ja hienosti sisustettu, pimeä ja hyvin punainen. Teemana ei ollut niinkään perinteinen kummituskauhu-skene, vaan kauhuleffat. Vapaasti sai istua Halloweenin Michaelin, Perjantai 13:nnen Jasonin, Nightmare on Elm Streetin Freddyn, tai Texasin moottorisahamurhaajan pöytään. Tv:ssä pyöri Jigsawn kuva. Wc-tiloissa valaistus oli hämärä ja valot räpsyivät, ja ympäri seiniä ja pönttöä oli verta. Ihan hieno kokemus siis, ja ainakin kauhuleffafaneja suosittelen ehdottomasti käymään drinkeillä kyseisessä baarissa. Mikään biletyspaikka se ei kuitenkaan ole, sillä baari on pieni, vailla minkään sortin tanssilattioita tai -musiikkia (taustamusiikkina soi raskasta metallia), ja sulkeutuu jo klo 22.


Nightmaresta suuntasimme sitten sinne Thrill Parkiin, joka oli myös herättänyt mielenkiintomme. Navigaatiosysteemimme takkuili ja akutkin alkoivat puhelimistamme loppua, mutta lopulta löysimme onneksi perille. Jo sisäänkäynnillä pysähdyimme kauhistuneina - vaikuttavan näköinen kummitushologrammi tuli meitä kohti sisältä, ja kääntyi viime hetkellä verhojen taakse piiloon. Ja nyt en puhu mistään selkeästi hologrammin näköisestä, kököstä heijastuksesta, jollaisia on vaikkapa Linnanmäen Kammokujalla, vaan ihan oikeasti pelottavasta ja hyvin tehdystä ilmestyksestä. Emme uskaltaneet hetkeen mennä edes sisälle, ja pohdimme hämmentyneinä, minkähänlainen paikka tämä oikein on. Sitten astelimme sisälle hologrammin ohi.
Meidät vastaanotti nuori mies, joka piti kokoajan sopivaa tunnelmaa yllä - hän muun muassa kysyi useasti, olemmeko aivan varmoja, että haluamme mennä läpi Scary Dungeon of Horrorsin, ja lisäksi hän kysyi kotimaatamme - siltä varalta, että hän joutuisi ottamaan yhteyttä suurlähetystöömme. Kun olimme tehneet päätöksemme, hän kertoi meille turvaohjeita ja sääntöjä, sekä turvalauseen, jonka kovaan ääneen sanomalla koko homman voisi keskeyttää - I'm a chicken. Heillä oli seinällään chicken-lista, johon oli muutaman kuukauden sisällä kertynyt yli 400 viivaa. Siis yli 400 "kanaa" oli lopettanut pelin kesken noin lyhyen ajan sisällä, vaikka olivat maksaneetkin osallistumisesta. Itse epäröin alkuun kokoajan, uskaltaako osallistua, mutta sitten tein päätöksen, että nyt on pakko. Kun olimme maksaneet ja allekirjoittaneet vastuuvapautus-kaavakkeen, en aikonut enää perääntyä mistään hinnasta. Ja muuten, maksusta puheen ollen, koko homma maksoi vain noin 15 euroa, ja kokemukseen nähden se ei ollut minusta mitään. Suomessa vastaavanlainen elämys maksaisi aivan varmasti useita kymppejä, kun pelkät lasersodatkin ovat yleensä 20-30 euroa henkilöltä.

Olimme molemmat hyvin tunnelmaan virittäytyneitä, emmekä aikoneet missään nimessä luovuttaa. Yritin hokea itselleni, että mitään pahaa ei voi oikeasti tapahtua, ja että täytyy vain edetä, ihan sama mitä tulee vastaan. Silti mikään ei ollut valmistanut meitä siihen, mitä Dungeonissa odotti. Mies varoitti meitä siitä, että paikassa on hyvin, hyvin pimeää, eikä hän yhtään liioitellut. Emme nähneet nimittäin yhtään mitään, emme toisiamme, emmekä itseämme. Vain parin millin kokoinen sininen ledivalo näytti suunnan, mihin mennä, ettemme vahingossa lähtisi takaisin päin säkkipimeässä. Etenimme todella hitaasti tunnustelemalla tietämme aina kohti seuraava ledivaloa, pitäen koko ajan toisiamme kädestä kiinni (tämä seikka mainittiin jo säännöissäkin ihan turvallisuudenkin vuoksi; toisesta ei saisi päästää irti. Tosin ei hirveämmin tehnytkään mieli irti päästää!). Ja voi, mitä kaikkea tuolla pimeydessä olikaan! En kuitenkaan aio spoilata koko kokemusta, sikäli mikäli joku muu suunnittelee samaan paikkaan menemistä.

Kaiken kaikkiaan Scary Dungeon of Horrors, kauhuprosentti 90%, oli erittäin vahvasti lupaustensa arvoinen kokemus. En tiedä, olenko koskaan eläissäni ollut yhtä peloissani. Molemmat jouduimme pariin otteeseen oikeasti pakokauhun valtaan - vaikka kokoajan tiesi, ettei mitään pahaa voi oikeasti tapahtua, sillä ei ollut mitään merkitystä. Koko homma oli toteutettu erittäin hyvin ja tunnelma osattiin niin taidokkaasti pitää yllä, ettei järjellä ollut sananvaltaa tuossa pimeässä paikassa, josta piti vain selviytyä ulos. Me kuitenkin selviydyimme loppuun asti, ja molemmat olimme lopussa hengästyneitä, hiestä märkiä ja jopa meikitkin olivat levinneet. Adrenaalinitasomme olivat huipussaan, ja sen huomasi hyvin ollessamme kokemuksen jälkeen läheisessä ravintolassa syömässä - molemmat puhua palpatimme kiihtyneinä toisillemme, kunnes yhtäkkiä voimat vain katosivat. Adrenaliini laski ja olimme lähes nukahtaa pöytään.

Valoa Dungeonissa näkyi vain silloin tällöin ja välähdyksittäin, silloin, kun meidän haluttiin näkevän jotain, mitä emme olisi halunneet nähdä. Erään valonvälähdyksen aikana meistä myös napattiin kuva, kuten kaikista muistakin aktiviteettiin osallistujista, mutta itse emme lainkaan huomanneet kuvan ottoa. Selviydyttyämme pois Dungeonista saimme sitten tämän kuvan kaupanpäällisiksi muistoksi. Ja älkää hämääntykö - meidän ilmeemme, eritoten kaverini Minnan, näyttävät suorastaan nauttivan kokemuksesta, hieman huvittuneelta jopa, mutta olimme kaikkea muuta! Lähes koko ajan kiljuimme ja nauroimme hysteeristä paniikkinaurua - se selittänee hymyn.

Yritimme hymyillä kokemuksen jälkeen, ylpeinä siitä, että selvisimme, mutta kuten kuvasta näkyy, ei hymyily oikein onnistunutkaan.
Tuo kokemus oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos rakastat kauhua, adrenaliinia, jännitystä, tai haluat muuten vain jotain erilaista ja extremeä Prahanreissullasi, suosittelen erittäin lämpimästi! Thrill Parkissa oli myös muita pelivaihtoehtoja; virtuaalinen zombisota, pelottavuusprosentti 60%, sekä virtuaalinen escape room, pelottavuusprosentti 30%, uskoisin, että kokeilemisen arvoisia nekin. Scary Dungeon of Horrors taitaa kuitenkin olla Thrill Parkin suosituin aktiviteetti, ja siinä pelkokerroin on aivan toisella tasolla - olethan kuitenkin itse siinä mukana oikeasti fyysisesti, ja kaikki ympärilläsi tapahtuva on todellista, eikä virtuaalilasit päässä koettua.

Kirsikkana kauhukakun päälle, kävellessämme takaisinpäin Thrill Parkilta, tuli meitä vastaan jälleen yksi kauhubaari, Fear House. Päätimme teemamme kunniaksi pistäytyä vielä sielläkin. Omistaja tuli ovelle sisäänheittämään meitä - todella hauska ja ystävällinen kreikkalainen, joka entisenä Kreikan turistikohteiden työntekijänä tunnisti heti, että puhuimme suomea. Hän olikin muuten ainoa; kaikki muut alkoivat puhua meille heti kättelyssä tšekkiä. Näytimme kuulemma molemmat aivan paikallisilta, eikä meitä meinattu uskoa suomalaisiksi. Tosin tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun meille Minnan kanssa liikkuessamme käy näin; meille aletaan usein Suomessakin puhua ensin englanniksi.
Paikallisiksi meitä luuli myös tuon kauhubaarin baarimikko, jolla oli hienot Halloween-maskeeraukset naamalla, ja joka heitti kanssamme läppää. Tämä baari oli taas sisustettu juurikin siihen klassisempaan kauhutyyliin: oli hämähäkinseittejä, lepakoita, kauhuesineitä, ja wc:n mustista peileistä tuijottivat kuolleet kasvot. Upeasti sisustettu siis! Saimme myös tietää, että Fear Housellakin oli omat kauhuaktiviteettinsa ja -labyrinttinsa. Kuitenkin koska juuri olimme selviytyneet Thrill Parkista, ei heti perään toisessa kauhu-selviytymispelissä olisi ollut mitään järkeä, tuskin olisimme edes päässeet heti perään uudelleen samaan tunnelmaan. Itse asiassa pohdimme, tuntuukohan Thrill Parkin jälkeen mikään enää miltään. Jos kuitenkin joskus matkaamme Prahaan uudelleen, tulemme varmaankin kokeilemaan jotakin Fear Housen aktiviteettia.

Lopulta meille jäi Prahasta käteen siis hyvin paljon enemmän, kuin olimme uskoneet tai osanneet kuvitellakaan. Reissuumme muodosti täysin vahingossa tällainen kauhuteema, mutta se ei haitannut yhtään, päinvastoin. Jos jossakin aikoo kokea vastaavanlaisen horror-matkan, on Praha vaikuttavan, historiallisen tunnelmansa kera siihen mahdollisesti jopa paras vaihtoehto.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Snorklausta Suurella Valliriutalla

Kahden viikon roadtripin jälkeen olimme päässeet määränpäähämme pohjoiseen Queenslandiin. Daintreen sademetsässä käymisen jälkeen, mikä oli muuten reissumme pohjoisin etappi, vietimme päivän mukavassa Port Douglasin kaupungissa. Paikka on melko pieni ja kotoisa, mutta siitä huolimatta sielläkin oli yllättävän paljon turisteja. Päätimme vain rentoutua ja chillailla, sillä automme piti palauttaa Cairnsiin vasta seuraavana päivänä. Kiertelimme siis paikkoja ja kauppoja Port Douglasissa, otimme aurinkoa nurmella, ja illaksi menimme paikallisen baari/ravintola/hotellille katsomaan elokuvaa, joita siellä pienellä valkokankaalla joka ilta näytetään. Illan elokuva oli Wonder, ja liikuttava tarina sai yleisön vetistelemään, ja vähän meidätkin.
Koska Port Douglasissa tai sen lähistöllä ei ollut yhtäkään maksutonta rest areaa, menimme yöksi takaisin Mossmanin lähistöllä olleeseen paikkaan, jossa olimme viettäneet edellisenkin yön. Seuraavana päivänä suuntasimme vihdoin Cairnsiin - matkamme päätepysäkille.

Cairns Esplanade Lagoon
Cairnsin lepakkopuu. Kun tarkkaan katsoo, huomaa tästäkin kuvasta lukuisia pää alaspäin roikkuvia nahkasiipisiä ympäriinsä.
Cairnsissa ajoimme Red Key hostellille, jonka olimme pariksi yöksi varanneet, ja tyhjensimme pakumme tavaroistamme. Haikeina palautimme sen Cairnsin Traveller's Autobarniin; nyt emme enää päässeet liikkumaan vapaasti pidempiä matkoja, ja jouduimme hyvästelemään kaksi viikkoa kotinamme toimineen pakettiauton rämän.
Cairns on Port Douglasia suurempi kaupunki, muttei sentään mikään metropoli sekään - asukasluku on n. 146 000. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, kävimme katsastamassa Cairns Esplanade Lagoonin (josta muuten pelastin mehiläisen hukkumiselta; ongin reppanan vedestä Suvin varvastossulla ja vein puunoksalle kuivattelemaan, hyvä minä) ja viihdyimme siellä lilluttelemassa yllättävän kauan. Annoimme tippiä paikalla musisoivalle ja esiintyvälle erikoiselle miehelle, joka innostui, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Bongasimme kadulla pusikoissa rottia, sekä valtavan lepakkopuun, joka oli aivan täynnä nahkasiipiä. Alkuun emme meinanneet huomata mitään, mutta jatkuva vikinä ja kuhina kertoivat, että jossakin lähistöllä oli lepakoita, ja paljon - ja kun katsoimme tarkemmin, huomasimme ne. Koko reissun suurin yksittäinen bongaamamme lepakkopopulaatio hengaili pää alaspäin yhdessä isossa puussa, ja lainkaan liioittelematta lentäviä koiria oli siellä vähintään useita kymmeniä. Klikkaa yllä oleva kuva isommaksi, niin voit yrittää erottaa sieltä roikkuvia hedelmälepakoita. Puun juurella oli jopa kyltti, jossa kerrottiin, että nyt on lepakoiden pesimäaika, eikä niitä tule häiritä. Kyltissä muutenkin kiellettiin koskemasta lepakoihin, sillä näiltä toisten mielestä suloisilta, toisten mielestä karmivilta otuksilta (itse tietenkin pidän niitä vain suloisina, mikä lienee sanomattakin selvää) voi saada huonolla tuurilla vaikkapa tappavan vesikauhun.

Seuraavaksi päiväksi olimmekin buukanneet itsellemme oikein aktiviteetin; snorklausretken Suurelle Valliriutalle Tyynellemerelle! Käppäilimme aamulla ennen kahdeksaa hostelliltamme Cairnsin satamaan, josta Compass Cruises -toimiston suuri vene meidät sitten kuljetti avomerelle. Compass Cruises oli edullisin firma, jonka löysimme, ja olimme todella tyytyväisiä: hintaan sisältyi matka kahteen eri paikkaan snorklaamaan, snorklausvälineiden käyttö, sekä ihan kunnon ruokaa hampurilaisine, kasviksine ja salaatteineen, keksejä, juustoja ja viiniä. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja ottamassa kuvia veden alla, jotka sitten halutessaan sai ostaa mukaansa. Vuokrasimme Suvin kanssa viidellä dollarilla myös märkäpuvut itsellemme, ja käytimme niitä ensimmäisessä kohteessa, mutta kun huomasimme, ettei kellään muulla sellaista päällään ollut, luovuimme niistä toisessa paikassa. Suureksi harmikseni en saanut lainkaan otettua kuvia riutalla - vedenkestävästä kännykän suojapussistani huolimatta en saanut kuvia puhelimellani otettua, kun alkuun yritin, vaikka se toimi Millaa Millaassa hyvin. Ilmeisesti suolavedessä homma on jotenkin eri (ja vesi muuten oli todella suolaista! Ihollani oli reissun jälkeen, kun vesi oli haihtunut, ihan oikein rehellistä suolaa), eikä luuri reagoinut kosketukseen vedessä lainkaan. Vein siis sen pois, ja keskityin ihan vain pelkästään uimiseen ja katseluun.

Siinä se on - edessä avautuva Suuri Valliriutta veden päältä nähtynä!

"... jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto."


Alkuun liikkeelle lähtiessämme satamasta sää vaikutti melko uhkaavalta; harmautta, pilviä, kovaa tuulta. Jopa ripottelikin hieman. Kuitenkin kunnolla merelle päästyämme pilvet vain mystisesti katosivat johonkin, ja aurinko alkoi lämmittää. Tuulikin tyyntyi sopivasti, ja saimme aivan täydellisen snorklaussään. 
Ensimmäisessä kohteessa, kun hyppäsimme veteen, oli minulla kovin epätodellinen olo - en ollut koskaan aiemmin snorklannut, en nähnyt koralleja, enkä uinut avomerellä. Jännitti yllättävän paljon. Kuitenkin rohkeasti hyppäsin veteen, kuin minua muka ei olisi lainkaan jännittänyt, ja yritin opetella räpylöiden käyttöä. Välillä tahti meinasi hukkua, mutta sitten taas löysin sen. Suuntasin sinne, minne kaikki muutkin, ja kun laskin katseeni pinnan alle, näin sen; valtava seinämä korallia levittäytyi suoraan edessä. Uin innokkaasti lähemmäs. Tulin aivan riutan reunalle, ja upeita koralleja vain näkyi edessä silmänkantamattomiin. En alkuun uskaltanut uida riutan ylle; jotenkin pelkäsin, että teen jotain väärin, potkin vahingossa koralleja tai jotakin. Se tuntui olevan niin lähellä, aivan kosketusetäisyydellä alapuolellani. Kuitenkin, koska kaikki muutkin tuntuivat ongelmitta uivan korallien yllä, uskalsin itsekin vihdoin liikkua kunnolla eteenpäin. Mielessäni mietin, kuinka huvittava olenkaan. Ketään muita ei paljoa tuntunut huolettavan, kaikki menivät rohkeasti eteenpäin kuin lapset uima-altaassa, itseäni jännitti koko ajan niin pirusti. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut, enkä vahingossakaan osunut koralleihin tai kaloihin.
Näkymä riutalla oli todella huikea. Korallit ovat selkeästi kärsineet meriveden lämpenemisestä; ne olivat monin paikoin todella haalistuneita, mikä on valtavan harmillista. Kuitenkin Suurella Valliriutalla oli paljon myös värikkäitä koralleja, sekä aivan hirveä määrä erilaisia värikkäitä kaloja. Ne eivät meistä uimareista välittäneet, vaan uivat suurin piirtein päin näköä. Itse suorastaan säikähdin nähdessäni suuria, todella kauniin värisiä, turkoosi-violetteina hohtavia papukaijakaloja aivan lähelläni, sekä joitakin muitakin suuria kaloja, joiden nimeä en löytänyt, vaikka yritin Googlailla. Oli oikeasti melko pelottavaa, kun lähes metrin mittainen kala ui yhtäkkiä aivan edestä, välittämättä tuhannen taivaallista ihmisen läsnäolosta, ja meni kaikessa rauhassa nakertamaan koralleja. Huisia! Olin aivan liekeissä. Suvin olin jo snorklauksen alkuvaiheessa hukannut johonkin, ja jotenkin pääsin ihmeelliseen euforian tunteeseen, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut aivan yksin meressä - kalojen lisäksi siis. Vain minä ja luonto. Muut snorklaajatkin olivat jossakin kauempana.


"Tuolla on merikilipkonna!"


Kirjaimellisesti samassa veneessä kanssamme oli jälleen nuoria suomalaisia, kuten Magnetic Islandille suunnatessammekin - nainen ja kaksi miestä. Olimme jutelleet jo veneessä tämän naisen kanssa, ja meressä juuri, kun olin jälleen löytänyt Suvin, ui hän luoksemme ja huudahti innostuneena: "Tuolla on merikilpikonna!"  Me tietty uimme heti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tiirailin edestakaisin nousevia ja laskevia koralliseinämiä, eikä mennyt minuuttiakaan, kun bongasin sen; alapuolellani näkyi merikilpikonna, arvatenkin liemi-sellainen. Menin ihan sekaisin, ja olin niin innoissani, etten voinut olla hymyilemättä, vaikka minua varta vasten oli kielletty hymyilemästä snorklausmaski päässäni, sillä korkeiden poskipäideni vuoksi se hörppäisi vettä - ja niin maskiini tulikin suolaista merivettä mukavasti. Nousin pinnan ylle tyhjentääkseni maskin vedestä ja kutsuin Suvin, joka yhä lyhyen matkan päässä etsi kilpikonnaa, katsomaan tyyppiä. Molemmat seurasimme haltioissamme etäältä kilpparin rauhallista uiskentelua allamme. Jotakin se söi korallien koloista. Kuten kalat, sekään ei tuntunut välittävän lainkaan meistä. Kerran se käväisi pinnalla hengittämässä, ja sitten sukelsi taas. Kun se alkoi uida kauemmas, pois päin meistä, annoimme sen mennä, emme lähteneet sen perään sitä ahdistelemaan. Kohtaaminen oli yksi hienoimmista luontokokemuksista, joita olen elämäni varrella saanut kokea.

Päädyimme kuin päädyimmekin ostamaan omat vedenalaiskuvamme, ne olivat vain niin coolit.
Lähtiessämme kohti seuraavaa paikkaa olimme kaikki veneen kannella, kun yhtäkkiä yksi ohjaajista huudahti ja osoitti kohti merta; kilpikonna hengittämässä pinnalla! Kaikki ryntäsivät laidoille katsomaan ja ihastelemaan, kaikki paitsi me - me olimme jo nähneet kilpikonnan, suoraan meressä, ja aivan läheltä. Tämä vain vahvisti uskoni siitä, että kukaan muu ei tosiaankaan bongannut tuota kilpparia, kuin me suomitytöt.

Seuraavassa snorklauspaikassamme oli jälleen upeita koralleja ja upeita kaloja, ja täällä asusti myös Nemo, klovnikala. Niitä tulikin bongattua useampikin. Paikalla oli huomattavasti voimakkaampi aallokko kuin ensimmäisellä stopillamme, ja hengitysputkeeni läikkyi aivan jatkuvasti merivettä. Ajattelin alkuun sen johtuvan siitä, että luovuin märkäpuvusta, se kun kelluttaa jonkin verran, mutta Suville kävi samoin, kuten myös muille suomalaisille. Kuulin myös joidenkin muidenkin keskustelevan veneelle palattuamme siitä, että heille oli käynyt samoin. Paikalla siis todella oli kuin olikin vain kova aallokko verrattuna ensimmäiseen, ei siis enää mitenkään ihanteellinen seikka snorklausta ajatellen. Meillä oli aikaa uiskennella muistaakseni tunti molemmissa kohteissa, ja ensimmäisessä olinkin maksimiajan vedessä, aivan haltioituneena meren otuksista, mutta tässä toisessa paikassa ehkä 40 minuutin jälkeen palasin takaisin veneelle. En jaksanut enää syljeskellä suolavettä pois suustani. Olin sitä paitsi muutenkin ehtinyt olla vedessä jo mielestäni aivan riittämiin; olin jo edellisellä etapilla bongannut niin paljon kaikkea upeaa, sekä sen merikilpikonnan, jonka niin kovasti halusinkin nähdä. Tässäkin paikassa ehdin nähdä lukuisia klovnikaloja ja muita hienon näköisiä värikkäitä fisuja - ei ollut tarvetta jäädä vielä veteen syljeskelemään.

Paluumatka sujui rennosti viiniä maistellen, ja kekseistä ja juustosta nautiskellen, auringossa löhöillen kannella. Ei ollut enää lainkaan kylmä, niin kuin menomatkalla, vaan aurinko lämmitti ihanasti ja paistoi tauotta. Osa porukasta onnistui pelkästään paluumatkan aikana jo polttamaankin itsensä. Itsekin rusketuin todella hyvin tämän reissun aikana; toki vielä vesikin peilaa auringonsäteet moninkertaisena takaisin.

Suuri Valliriutta, eritoten kohtaaminen kilpikonnan kanssa, jäi mieleen ikimuistoisena. Illalla olin aivan suolainen päästä varpaisiin, ja suihkun jälkeen sängyssä maatessani tunsin edelleen olevani meressä; kuin olisin yhä lillunut liplattavilla laineilla. Tähän oli oikein hyvä päättää 17 päivän mittainen Australian reissu. Seuraavana aamuna suuntasimme Cairnsin lentokentälle, minulla edessäni yli 32 tunnin matka ja Suvilla vielä pidempi - oli aika palata kotiin.

torstai 15. marraskuuta 2018

Vesiputousten kautta maailman vanhimpaan sademetsään



Trooppista ilmastoa löytyy myös Australiasta, tosin vain aivan maan pohjoisimmasta koillisnurkasta. Me vietimme Magnetic Islandin jälkeen reissumme oman Päivä tropiikissa -päivän, kuljettuamme kansallispuiston, kahden vesiputouksen, banaaniplantaasien ja krokotiilijoen kautta lopulta Daintreen sademetsään, maailman vanhimpaan yhä elossa olevaan sademetsään, mahtavien kasuaarien kotipaikkaan.
Olimme hyvissä ajoin liikkeellä (johtuen osin edellisillan bensaselkkauksestamme) ja aivan sattumalta, etsiessäni Google Mapsista reittiä Millaa Millaa -vesiputoukselle, havaitsin aivan lähellämme olevan jonkin toisen vesiputouksen, Jourama Fallsin. Koska kello oli seitsemän aamulla ja meillä oli hyvin aikaa, päätimmekin kurvaista Jouraman kautta ja tehdä pikku aamulenkin sinne. Putous koostuu useasta pienestä, portaittain laskevasta vesiputouksesta, ja se sijaitsee Jourama National Parkissa. Autolla pitäisi periaatteessa päästä noin kilometrin päähän ja loppumatka taittaa patikoiden, mutta... Tie National Parkin alueelle oli tulvinut, ja jouduimme jättämään automme portin luo, tien sivuun. Muutamia autoja ajoi ohitsemme, yli tulvivan tien, mutta itse emme pakullamme uskaltaneet lähteä kokeilemaan tulvatien ylitystä. Pohja siinä oli niin matala, renkaat ehkä samankokoiset kuin omassa Nissan Micrassani, elleivät pienemmätkin, ja pito jo pelkästään märillä teilläkin aivan olematon. Lisäksi vuokraehdoissa oli erikseen mainittu tulvivat tiet, ja että jos päätimme sellaisen ylittää varoituksista huolimatta, oli kaikki täysin meidän vastuullamme ja maksu perittäisiin meidän kukkaroistamme. Emme ottaneet riskiä, että kämäinen pakumme olisi lähtenyt joen mukana ajelehtimaan.

Tämä joki aivan Jourama National Parkin suulla oli tulvinut keskelle tietä. Olisikohan siellä krokotiileja?
Ylitimme tulvakohdan siis jalan, ja vettä oli kenties parinkymmenen sentin korkeudelta, reilusti yli nilkan, muttei kuitenkaan pohkeeseen saakka. Kunnon korkealla maastoautolla olisi päässyt yli helposti.
Kuljimme siis (auto)tietä pitkin siihen saakka, josta alkoi virallinen kävelyosuus. Matkalla näimme muutaman wallabin, jotka loikkivat tien yli ja jäivät tuijottamaan meitä pusikosta ihanilla nappisilmillään. Kävely muuttui patikoinniksi, kun ylitimme kapeita siltoja, kapusimme kivien yli ja aloimme nousta jyrkkiä rappusia maastoa ylöspäin. Oli yllättävän kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Noustuamme vielä ylemmäs, pois suojaavien puiden ja pensaiden katveesta, pääsi aurinko paahtamaan suoraan niskaamme ja kuumuus suorastaan hyökkäsi kimppuun. 
Auringonvaloa kuitenkin kavahtivat hyttyset, jotka taas koko alkumatkan varjoissa olivat piinanneet meitä hullun lailla (ja samoin koko takaisintulomatkan). Typerinä emme olleet tajunneet laittaa edes hyttyskarkotetta, vaikka meillä sellaista kuitenkin oli, ja molemmat ehdimmekin tällä lyhyellä visiitillämme Jourama Fallsille keräämään kymmeniä paukamia. Mikä kuitenkin itseni yllätti, oli se, etteivät paukamat juurikaan kutisseet tai turvonneet, vaikka koto-Suomessa paukamani turpoavat aina vähintäänkin peukalonpään kokoisiksi, ja kutiavat aivan julmetusti. Lienen lievästi allerginen ainakin suomalaisille hyttysille. Olin varautunut Australiaan lähtiessäni siihen, että kun minua tulee pistämään uusi hyttyslaji, johon kehoni ei ole tottunut, Queenslandissa kun paljon itikoita on, tulevat reaktiot olemaan vielä pahemmat kuin kotipuolessa, mutta asia olikin päinvastoin. Se oli positiivinen yllätys.


Näkymä Jourama Fallsin näköalatasanteelta, josta näki koko portaittain laskevan putouksen, oli upea, ja ehdottomasti kävelyn arvoinen. Kuitenkaan, jos Jourama Falls ei ole lähelläkään matkareittiäsi, ei se niin mahtava paikka ole, että kannattaisi sen väliin jäämistä mitenkään harmitellakaan. Jos Jourama National Parkin ohitse ajaa, kannattaa siellä ehdottomasti käydä pistäytymässä. Koska nousu oli jo aamutuimaan melko hikinen, suosittelen lämpimästi välttämään keskipäivän auringossa paikalle talsimista - ja varaamaan matkaan hyttyskarkotetta, tai vaihtoehtoisesti pitkähihaisia paitoja ja pitkät housut.

Siinä niitä kasvaa, nimittäin banaaneja.
Palasimme samaa reittiä, kävelypolkuja ja tulvivan tien yli takaisin pakullemme, söimme aamiaista, ja jatkoimme matkaa kohti Millaa Millaa Fallsia. Millaa Millaa on muuten aboriginaalien kieltä, ja tarkoittaa karkeasti suomennettuna Vettä Vettä. Melko kuvaava nimi vesiputoukselle, siis. 
Matkalla tuli vastaan todella hienoja trooppisen Australian maalaismaisemia. Etelämpänä Queenslandissa maisemaa olivat hallinneet sokeriruokopellot, nyt ne vaihtuivat banaaniplantaaseihin. Mielestäni tämänkin vuoksi kannattaa Australiaa, tai miksei mitä tahansa muutakin maata, kiertää autolla - näkee niin paljon niin hienoa ja erilaista maisemaa kuin Suomessa, sekä sitä ns. "todellista" näkymää kohdemaasta; peltoja, kyliä, metsiä, vuoria, kaupunkeja.


"Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta."


Millaa Millaa Falls on suosittu turistikohde - ja sen ikävä kyllä huomasi. Olimme vieläpä ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan paikalla, puolenpäivän aikoihin, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Paikalla oli älyttömästi Aasialaisia ja Eurooppalaisia turisteja heilumassa selfietikkujen kanssa. Kuitenkin näkymä paikalla oli niin kaunis, että pystyimme siitä nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta. Vesiputoukselle oli helppo päästä, ja paikka oli suojaisa ja idyllinen. Huomasi kuitenkin, että se on myös nimenomaan suunnattu turisteille, sillä paikalla oli info- ja opastauluja, sekä jopa vessat ja kunnon parkkipaikka (tosin melko pienikokoinen sellainen, joten jälleen kerran kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä, tai ainakin vältellä pahinta ruuhka-aikaa).
Meidän onneksemme lähes heti veteen päästyämme alkoi sataa, ja käytännössä kaikki turistit vain katosivat kuin taikaiskusta, takaisin autoillensa sadetta pitämään. Meitä pikkuinen trooppinen sade ei haitannut lainkaan, vaan päätimme ottaa ilon irti turistien lähdettyä, ja ottaa sillä välin omat pakolliset turistikuvamme putouksella. Eli ei muuta kuin känny vedenpitävään suojapussiin ja viileää vettä pitkin uiden kohti upeaa luonnon luomaa putousta!


Paikka oli melko pieni, mutta itse putous näyttää kuvissa siltikin vielä hieman pienemmältä, mitä se todellisuudessa oli. Joka tapauksessa, ei se mikään jättimäinenkään ollut, ja aivan suoraan putouksen alle pystyi jopa uimaan, mikä kertoo siitä, ettei alas vyöryvä vesimassa ole kovin suuri. Jalat ylsivät kiviseen ja epätasaiseen pohjaan alkuvaiheessa, mutta hyvin pian luonnonallas muuttui sen verran syväksi, että tuli uida. Me uimme aivan putoukselle asti, istuskelimme hetken liukkailla, mustilla kivillä sen takana, ja käväisimme molemmat myös suoraan putouksen alla. Kokemus oli aivan huikea ainakin minusta, joka en ennen ole tällaista kokenut! En voinut olla hymyilemättä ja ihastelematta tätä kymmeniä tuhansia vuosia, ellei jopa kauemmin, virrannutta luonnon upeaa luomusta. Vesi oli mukavan viileää ja virkistävää. Mutta tosiaan, tämä on vain uimataitoisille - putouksen luo ei pääse kuin uimalla, samoin pois sieltä. Hyppiä ja loikkia veteen ei missään nimessä kannata, sillä pohja on ympäriinsä kivikkoista ja täynnä puunoksia, ja vesi on sameaa ja läpinäkymätöntä.
Sateen loputtua myös turistit palasivat jälleen paikalle sankoin joukoin, mutta me olimme jo valmiit. Kuivattelimme hetken rantatörmällä ja katselimme pikkuriikkistä jokea, joka altaalta vei poispäin, minne putouksen vedet laskevat. Luin jostakin, että joessa voisi oikein hyvällä tuurilla bongata vesinokkaeläimiä, mutta tuon ihmispaljouden läsnäollessa ja tasaisessa puheensorinassa en oikein uskonut sen olevan mahdollista. Jotkut muut olivat ilmeisesti lukeneet saman, sillä pari ihmistä päivysti joella kännykät kädessä, selkeästi valmiina kuvaamaan jotakin. Mitään kuvaamisen arvoista ei kuitenkaan joessa näkynyt sinä aikana, mitä me olimme vielä paikalla.


"... useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme."


Huikean uintireissumme jälkeen suuntasimme jälleen pohjoisemmaksi, mutta olimme kuitenkin jo hyvin lähellä lopullista päämääräämme, Cairnsia. Nyt oli puhe enää kymmenistä kilometreistä, kun lähtiessämme liikkeelle Brisbanesta kaksi viikkoa aiemmin, oli ollut kyse tuhansista. Ajoimme kuitenkin Cairnsin ohi, vielä pohjoisemmas, sillä seuraavana kohteenamme oli Daintreen sademetsä. Yövyimme Rifle Creekin rest arealla, jossa useat kookaburrat huusivat samalla huvittavasti ja todella pelottavasti illan pimeydessä toisilleen, jossakin korkealla yläpuolellamme. Paikalla oli myös jonkin verran muita leiriytyjiä. Kyseiseltä rest arealta löytyivät vessat ja suihkut. 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Daintreetä. Paikalle pääsee ainoastaan ylittämällä lautalla Daintree Riverin, jossa elää mm. suistokrokotiileja paljon. Otimme siis lautan yli joen, ja heti joen ylitettyämme molempien puhelinyhteydet lakkasivat toimimasta. Olimme tulleet viidakkoalueelle, jossa asusteli vain kourallinen ihmisiä vakituisesti. Tie Cape Tribulationiin, josta pääsee talsimaan sademetsään, oli kuitenkin käytännössä vain suoraa tietä, joten pärjäsimme onneksi ilman navigaatiosysteemiäkin. Tiet olivat paikoin melko huonokuntoisia, kuoppaisia, jyrkkiä ja märkiä. Paikalliset kaahasivat maastureillaan meitä vastaan kapeilla teillä hurjaa vauhtia, mutta itse uskalsimme pakumme kanssa körötellä juuri ja juuri neljääkymppiä. Aiemmin, matkalla Rifle Creekille, oli pakumme meinannut pari kertaa lähteä luisuunkin ihan vain siksi, että ajoimme märkää ja kaartuvaa alamäkeä. Pito renkaissa oli siis todella, todella huono, ja koska meillä ei ollut edes kenttää puhelimissamme, emme viitsineet ottaa riskiä saattaa itseämme minkään asteiseen hätätilanteeseen.
Trooppisessa Queenslandissa kannattaa siis varautua siihen, että tiet voivat olla märkänä liukkaita ja jopa mutaisia. Mäet voivat olla todella jyrkkiä, ja vaatii keskittymistä ja tarkkaa kaasujalkaa, jotta niitä pääsee turvallisesti etenemään, ainakin, jos on alla samanlainen rämä huonoine renkaineen kuin meillä.
Tien varrella oli lukuisia varoituskylttejä kasuaareista, noista sinipäisistä ja erittäin uhanalaisista strutsin sukulaislinnuista. Olimme nähneet kasuaarin aiemmin Rockhamptonin eläintarhassa, mutta täällä niiden luontaisessa elinympäristössä emme niitä bonganneet. Toisaalta ihan hyvä niin - olisi ollut todella ikävää ajaa kolari muutenkin uhanalaisen lintulajin edustajan kanssa, niin auton ja meidän, kuin linnun ja lajin tulevaisuudenkin kannalta. Sen vuoksi varoituskylttejä niin paljon olikin; kasuaareja yritetään kaikin keinoin suojella, kun se on vielä mahdollista. Vielä ikävämpää olisi kuitenkin voinut olla mahdollisesti kohdata kasuaari Daintreen sademetsässä kävellessä. Kävelyreitin alkupäässä olikin taulu, jossa ohjeistettiin, kuinka tulisi toimia villin kasuaarin kohdatessa, vaikka se äärimmäisen harvinaista onkin. Niiden kun tiedetään oikeasti tappaneen ihmisiä puolustautuessaan aggressiivisesti, joten kyseessä ei ole todellakaan mikään leikin asia.
Kasuaareja ei kuitenkaan näkynyt, eikä liioin sammakoita tai muitakaan tropiikin elikoita. Mielenkiintoisia kasveja näkyi kyllä sitäkin enemmän, mutta niihinkään ei parane täällä koskea; Daintreessä elelee mm. itsemurhakasvinakin tunnettu gympie gympie, puska, joka ei näytä oikein miltään, mutta aiheuttaa erittäin voimakasta kipua ja ihottumaa, jotka voivat kestää jopa vuosia altistuksen jälkeen. Sen kerrotaan aiheuttavan maailman voimakkainta kasvista peräisin olevaa kipua.



"Nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa."


Tällä kertaa olimme ottaneet opiksemme, niin Magnetic Islandin Forts Walkin kuin Jourama Fallsille patikoinninkin johdosta, ja varautuneet kunnon vaattein ja kengin kävelyyn, kun opastetaulussa kerrottiin tämän 1,5 kilometrin mittaisen viidakkovaelluksen aika-arvioksi pari tuntia. Ja nyt, kun olimme vaativaan kävelyyn oikeasti varautuneet, oli se aivan turhaa. Koko matka rannalle saakka kulki ihan varta vasten tehtyä polkua, tai lähestulkoon tietä, pitkin, jolla pystyy etenemään jopa pyörätuolilla. Noh, olipahan ainakin helppo patikointi! Reitin varrella oli toki infotauluja kasveista, viidakon eläimistä ja ekosysteemistä, mutta vaikka ne pysähdyimmekin lukemaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa, ei matkaan mennyt siltikään kuin puolisen tuntia. Todellista viidakkoseikkailua tämä ei siis todellakaan ollut, mutta sellaista emme tällä kertaa hakeneetkaan, vaan ainoastaan halusimme edes pintapuolisesti nähdä ja kokea maailman vanhimman sademetsän. Heti alkuun meidät yllätti sadekuuro, joka kesti ehkä kaksi minuuttia ja lakkasi kuin seinään, lähes samanlainen kuin Millaa Millaassa - nyt oltiin todellakin tropiikissa. Yksi turistipariskunta, joka oli vain hetkeä ennen meitä mennyt metsään, tuli meitä vastaan juoksujalkaa huppareidensa alle piiloutuneina sateen alkaessa. He ilmeisesti lähtivät karkuun sadetta, sademetsässä...
Reitin varrella Daintreessä oli useita jokia, rämeitä, kosteikkoja ja mangrove-metsää, ja sen päättyessä merenrannalle myös rantaa halkoi tulvinut joki; sen yli olisi voinut päästä jonakin muuna vuodenaikana, mutta ei nyt. Nämä joet ja vesistöt ovat jälleen ehdottomasti nou-nou -kategoriassa uimisen, polskimisen tai muutenvain-vedellä läträämisen suhteen, sillä jälleen paikalla asustaa suistokrokotiileja. Vaikka kuinka tarkkaavainen omasta mielestään olisi, on krokotiili niin epäinhimillinen otus, että sen voi oikeasti sekoittaa puunrunkoon, se kun osaa pönöttää täysin paikallaan vaikka monta tuntia, hievahtamatta milliäkään. Tarkinkaan ihmissilmä ei kuollutta puunrunkoa osaa krokotiiliksi tunnistaa, jos aivot ovat sen jo puunrungoksi rekisteröineet.

Cape Tribulation oli yllätykseksemme kovin pieni paikka, eikä sitä oikeastaan voi kutsua edes kyläksi, ehkä ennemmin taajamaksi, josta löytyy jokunen kauppa. Kävimme pyörähtämässä siis pakollisessa turistikrääsäkaupassa ja sen jälkeen lähdimme hyvin pian takaisin Daintreestä. Liukastelimme kapeilla teillä, ylitimme autolautalla joen, liukastelimme teillä vähän lisää, ja ajoimme Mossmanin kylään. Lähellä oli rest area, jossa yövyimme pari seuraavaa yötä.

Oli mielenkiintoista nähdä hieman trooppista Queenslandia - ilmasto ja maisemat olivat jo melko erilaiset kuin Brisbanen tietämillä. Uiminen Millaa Millaa Fallsilla oli ehdottomasti reissun kohokohtia, turistien suuresta lukumäärästä huolimatta. Nähtävästi kuitenkin sade on asia, joka useita turisteja kauhistuttaa tai muuten vain ajaa paikoilta pois - tämä tuli nähtyä niin Millaa Millaassa kuin Daintreessäkin, sekä joissakin muissa satunnaisissa paikoissa. Meitä suomalaisiahan moinen ei haittaa - trooppinen sade on ihanan lämmin ja vain viilentää mukavasti kuumassa ilmastossa, verrattuna vaikkapa klassiseen Suomen juhannussäähän. Lisäksi sade pitää esimerkiksi hyttyset poissa, ja kuurot kestävät yleensä vain muutamia minuutteja (jonka aikana tosin vettä tulee ihan helkutisti). Kannattaa varautua siis siihen, mihin ilmeisesti monet eivät ole varautuneet, että sademetsässä ja tropiikissa todellakin sataa, kaikkina vuodenaikoina. Mielestäni termi sademetsä kertoo jo melko hyvin asiasta. Minusta sade on kuitenkin enemmän kuin tervetullut hyttys -ja turistikarkote.